Apu ja sen tarjoaminen

Tällä viikolla vietettiin itsemurhien ehkäisypäivää. Mieli ry järjesti ainakin Instagramissa näyttävän “Mitä kuuluu?” -kampanjan. Tarkoituksen oli kysyä läheisiltä sinä päivänä, että mitä kuuluu.

Itsemurhien ehkäisypäivän ei tulisi olla vain kerran vuodessa. Ihmisen ei pitäisi tuntea pakkoa vain kerran vuodessa kysyä läheisiltä “mitä kuuluu?”. Samalla tavalla meidän ei pitäisi vain yhtenä kuukautena vuodessa juhlia Prideä.

Jos tunnet jonkun, jolla on rankkaa tai jonkun jolla on mielenterveyden kanssa ongelmia, tai mitä tahansa, pienintä mitä voit tehdä on lähettää viestin joka päivä “mitä kuuluu?”. Voit kysyä aamulla “kuinka nukuit?” tai illalla “mitä teit päivällä?”. Näytä sille ihmisille joka päivä, että hänellä on edes yksi ihminen tässä maailmassa kuka välittää.

Tarjoa apuasi oman jaksamisesi mukaan siivoamisessa, tiskaamisessa tai kaupassa käymiseen. Kysy, että voitko käydä hänen luonaan. Kysy, voitko tehdä jotain. Kysy, saako koskettaa ja halata. Kuuntele ja ole läsnä. Sinulla ei tarvitse olla vastauksia, kunhan kuulet todella mitä toinen ihminen sanoo.

Ole saatavissa ja näytä se ihmiselle. Se riittää.

Rakkaudella, ensi kertaan,

Wili

Joka päivä mä töitä teen

Tuntuu, että aina alotan kirjotuksen “tovi on taas vierähtäny”.

Kesäkurssit tehty ja töissähän mä vaan oon. Viimeks oli viikonloppu vapaata heinäkuun alussa ja seuraava elokuun alussa. Onneks on vapaita arkena. Oon edelleen työpaikasta samaa mieltä, niin kiva paikka, opettavainen, välillä raskas, mutta en vaihtais päivääkään. Mullon rankka duuni, mutta mä nautin tästä. Mua väsyttää, mut joka työpäivän jälkeen oon onnellinen siitä, mitä oon tehny.

Me muutetaan elokuussa aviopuolison kanssa Tampereen sisällä. Löydettiin kiva neliö, sinne ois sit tarkotus se muksu joskus hommata. Muksusta tuli mieleen, että tein eilen ihan varmuuden vuoks raskaustestin (joo oli negatiivinen), ja samalla mietin, että voi olla, että ens kerralla ko teen sellasta, niin toivon positiivista. Mä siis teen raskaustestejä muutamia kertoja vuodessa ihan varmuuden vuoks. Varsinkin nykyään enemmän ko kuukautisetki on ihan ihmeelliset ja epäsäännölliset.

Näin eilen yhtä kaveria nopeen kaljan merkeissä. Naurattaa vähän, kun se on musta huolissaan. Näytin kuulemma fyysisesti väsyneeltä. No, kai säkin oisit jos sul ois menos 5 päivän työputki ja oot tehny neljään päivään noin 42 tuntia töitä ja vielä yks 12,5 tunnin vuoro jäljellä ennen 2 päivän vapaita. 😀

Aviopuoliso on kesälomalla, mut se on ollut nyt viikon verran Turussa ja keskiviikkona se lähtee sieltä suoraan 2 viikoks Kroatiaan. Olen henkisesti aika paskana tästä. Tarvisin ihmiskosketusta.

Tällaista tällä kertaa, ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Kadoksissa

Mitä kuuluu? Öh, no mä oon voinu… No, mä oon ollu ja tehny asiani. Sanotaanko näin.

Voin ihan hyvin ja samaan aikaan en. Harkka loppu perjantaina ja eilen oli Teatteri Äärirajan ensi-ilta. Ensi-illassa sattu ja tapahtu, ja mun epävakaus huutaa, että se on jotenkin mun vika. Ja samalla tavalla mun kaveri, joka on prokkikses mukana, niin on sitä mieltä, ett se on hänen vikansa. En tiiä aatteleeko kaikki tällä tavalla vai osaako joku olla realisti. Tai kun tää on mulle ihan totuutta, että tunnen näin, mut sit siel on kaks ääntä jotka huutaa “eipäs joopas”. Argh, vittu.

Ajatukset on sekasin. Voinko mä työskennellä sairaanhoitajana, kun oon epävakaa? Mut epävakaus on ei oo syy eläkkeelle tai työttömyydelle. Mun ohjaaja sano harkassa neuvoja, mitkä on samaan aikaa tosi hyvii, mut ne ei sovellu mun persoonalle. Hän siis alusti sanomansa ja sano näin: “Mä en uskonu, että sanoisin opiskelijalle koskaan näin, mutta kannattaa miettiä mitä sanoo työkavereillekki. Ei tarvi kertoo kaikesta kaikkee” ja myös “Älä kerro kellekkää siitä, että se on sulla” tarkottaen epävakaata persoonallisuushäiriötä. Hän oli muutaman vuoden päästä jäämässä eläkkeelle ja tosi hyvä ohjaaja ja uskon, että nää neuvot tulee kokemuksien kautta.

Mä olin harkassa tosi hiljanen. En kertonu itestäni paljoa mitää. Sit kun mun selkä alko oireilee pahemmi ja olin poissa töistä, nii sitten vasta kerroin totuuden, että mikä mullon selässä. Ens viikol tulee 7 viikkoo, kun mun selkä on ollu akuutisti pahempi. Se on vähintän 2 päivää viikosta voinu tosi huonosti.

Mä oon yleensä ollu tosi avoin ja kertonu kaikki masennukset yms. Nyt en puhunu pahemmi ees kuulumisiani.

Parisuhdekki on tuntunu hiton vaikeelta. Oon ollu etäinen ja vittumainen paska. Avioliittoki tuntuu nii helkkarin oudolta. Kaikki suhteet, ystävien ja perheenki. Mä en tiä mitä tehä. Haluaisin kadota, hypätä seuraavalla lennolla jonnekki kauas. Jättää kaikki. Mennä jonnekki mis kaikki ois helpompaa. Ahdistaa eduskuntavaaleista lähtien, koulu, harrastukset ja suhteet.

En tiedä miten jatkaa, oon kadoksissa.

Seuraavaan kertaa,

Wili.

Koska ihmistä pitää auttaa?

Mikä on se hetki, kun sä autat jotakuta? Pitääkö ihmisen pyytää apua? Voiko tuntematon auttaa toista?

Nää on kysymyksiä, jotka on pyöriny mun päässä muutaman päivän. Meillä oli koulussa tällänen PBL-istunto (problem based learning) ja puhuttiin päihdevieroituksesta. Opettaja kertoi, kuinka se oli huomannut naapurinsa kesällä viettävän vähän enemmän aikaa pubissa ja eikä ollut ajellut autollakaan ynnä muuta sellaista, joka viittasi lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön. Tästä tuli keskustelua, että olisiko opettajan pitänyt sanoa/tehdä jotakin. Itse vastasin, että “totta helvetissä se on sun duuni puuttua, jos sä näät tollasta”. Muut luokkalaiset eivät olleet ihan tätä mieltä. He sanoivat, että jos tuntematon tulisi heille huomauttamaan heidän alkoholinkäytöstä, niin he sanoisivat, että “mitäs vittua se sulle kuuluu”.

Minusta tämä on surullista. Heille sanoinkin, että jos naapurini olisi huomannut, että vietän kesällä paljon aikaa terasillani juoden siideriä, niin itse näkisin sen välittämisenä, jos naapuri tulisi sanomaan, että “hei, mä oon huomannu, että sä istut siinä joka päivä koko päivän siideriä juoden, oks kaikki ok?”.

En sano, että sun täytyis mennä tuntemattomille tekemään AUDIT-testiä, mutta minusta se on sun homma sanoo toiselle ihmiselle, jos hän tekee jotain, mikä voi mahdollisesti olla vaaraksi. Tämä opettaja tunsi kyseisen naapurin jotenkuten, ei sanonut mitään asiasta. Onneksi tällä naapurilla oli kyseessä tuollainen “kesäputki”. Minusta opettaja olisi voinut sanoa naapurilleen, että on huolissaan.

En myöskään sano, että sun pitäis tuntee sun kerrostalonaapurit täysin. Itse muistan lapsuudessani, että mun iskä tiesi/tunsi meidän naapurit ihan suht hyvin jolloin näkisin, että joku heistä olis voinu puuttua iskän juomiseen tai iskä jonkun muun juomiseen. Mä en vaan nää siinä mitään vikaa, että näyttää toiselle, että on huomannut tällaisia asioita ja välittää kanssaihmisistä edes sen verran, että sanoo toiselle jotain. Voi hyvin olla, että naapuri haistattaa sulle paskat, mut voi olla, että sä laitat vähän rattaita pyöriin sen aivoissa.

Mennääs alkoholista mielenterveysongelmiin. Mitä jos mä en olis koskaa ite tajunnu pyytää apua? Olisinko osastohoidossa, opiskelisinko, olisinko tappanu itteni? Olisko joku jossain vaiheessa sanonu mulle, huomattaunu asiasta, kertonu, että on huolissaan?

Ollaanko me suomalaiset (tai kaikki ihmiset) niin välinpitämättömiä, että ei muiden asiat kuulu meille muille? Onko tää kulttuuri vaan Suomessa vai onko se koko maailman juttu? Minkä takia me ollaan tässä maailmassa näin yksin asioidemme kanssa?

Mikset sä voi sanoo toiselle, että oot huolissas ja ottaa sitten vaikka ne haukut? Mitä sä siitä menetät? Et mitään. Vähintään saat kiven pois harteiltas.

Ehkä mä laitan nyt sun ajatusrattaat pyöriin ja ens kerralla mietit, ett voisitko tehdäkki jotain.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili