Apu ja sen tarjoaminen

Tällä viikolla vietettiin itsemurhien ehkäisypäivää. Mieli ry järjesti ainakin Instagramissa näyttävän “Mitä kuuluu?” -kampanjan. Tarkoituksen oli kysyä läheisiltä sinä päivänä, että mitä kuuluu.

Itsemurhien ehkäisypäivän ei tulisi olla vain kerran vuodessa. Ihmisen ei pitäisi tuntea pakkoa vain kerran vuodessa kysyä läheisiltä “mitä kuuluu?”. Samalla tavalla meidän ei pitäisi vain yhtenä kuukautena vuodessa juhlia Prideä.

Jos tunnet jonkun, jolla on rankkaa tai jonkun jolla on mielenterveyden kanssa ongelmia, tai mitä tahansa, pienintä mitä voit tehdä on lähettää viestin joka päivä “mitä kuuluu?”. Voit kysyä aamulla “kuinka nukuit?” tai illalla “mitä teit päivällä?”. Näytä sille ihmisille joka päivä, että hänellä on edes yksi ihminen tässä maailmassa kuka välittää.

Tarjoa apuasi oman jaksamisesi mukaan siivoamisessa, tiskaamisessa tai kaupassa käymiseen. Kysy, että voitko käydä hänen luonaan. Kysy, voitko tehdä jotain. Kysy, saako koskettaa ja halata. Kuuntele ja ole läsnä. Sinulla ei tarvitse olla vastauksia, kunhan kuulet todella mitä toinen ihminen sanoo.

Ole saatavissa ja näytä se ihmiselle. Se riittää.

Rakkaudella, ensi kertaan,

Wili

Pakkasta, aurinkoa, rakkautta.

Mulla on kaikki hyvin. Mikä tää juttu on?

Tunteet on menny vuoristorataa, mutta mullon kaikki hyvin. Oon onnellinen. I can’t handle this.

Oon onnellinen avioliitosta ja parisuhteesta. Oon onnellinen ystävistäni ja perheestäni. Oon onnellinen opiskelusta ja harrastuksista. Pystynkö yhtää enempää huutaan maailmalle, että “hei mullon kaikki hyvin!”?

Tää fiilis on niin outo tähän aikaan vuodesta ja joo, yks päivä laitoin Instagramin Mystoryyn paskasta olosta videoo, mut se parani heti ko oli taas ihmisii ympärillä. Tää iso hyvänolon tunne varmasti suurimmaks osaks johtuu ihastumisesta ja tykästymisestä, mut mä aijon hypätä tän olon kyytiin ja antaa sen viedä, koska hitto miksen? Ehkä mäkin välillä ansaitsen tällasta oloo?

Haluaisin vaan maata isossa sängyssä ison peiton alla niiden kahden ihmisen kanssa ketä rakastan.

Oli eilen ihana saada viesti “ikävä”, kun olin ollu koko päivän kotoota pois ja tyttöystävä on asunu meille tän joululoman (1,5 viikkoo) ja oltiin oltu tiiviisti kiinni toisissamme muuten.

Tää postaus on yhtä sekava, kun mun aivot mut olkoot.

Ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Vuosipäivä

Tänään tulee kaks vuotta ystävän kuolemasta.

Tänään on yhden kaverin synttäripäivä.

Tänään koulussa puhutaan itsetuhoisen potilaan ensiavusta.

Tänään on terapia.

Tänään on Teatteri Äärirajan Todella Avoimet Ovet.

Tänään pyöräilin kouluun.

Musta ei oikein tunnu miltään. Yskittää, koska kävi kylmä viima, kun pyöräilin. Nyt on vähä kylmä kans, kun tuli hiki. Mä istun tunnilla nyt. Pitäiskö mun tuntee jotain? Kaikkina muina päivinä on ystävää ikävä ja kuolema ahdistaa, tänään ei. Miksei ne tunteet oo tänään? Kiellänkö iteltäni ne? Enkö oikeesti haluukkaa niitä ajatella?

Mä oon pohtinu, että onko mulla joku persoonallisuushäiriö. Jokainen meistä varmasti näkee itsessään niitä merkkejä, mitä persoonallisuushäiriössä vois olla. Niitä on monta erilaista. Mun ystävällä oli epävakaa persoonallisuushäiriö. Niitä on myös epäluuloinen, eristäytyvä, epäsosiaalinen, huomionhakuinen, vaativa, estynyt, riippuvainen ja muu persoonallisuushäiriö. Sit taas kummiski aattelen, ett oon vaan luulotautinen. Ehkä vaan haluan nähdä itessäni niitä oireita.