Murrosikä

Ei kukaan meistä ollu varmastikkaan parhaimillaan murrosiässä. Sanoisin, että olin aika “normaali” teini. Maistoin tupakkaa ja alkoholia, meikkasin rumasti, olin eka gootti, sit hevari, sit emo… Tyylejä löyty monta. Oli musta tukka, mustat vaatteet ja kuuntelin raskasta musaa. Ei siinä, edelleen suurimmaks osaks pukeudun mustaan, kun meikkaan niin meikkaan aika vahvat silmämeikit ja kuuntelen raskasta musiikkia.

WhatsApp Image 2017-10-06 at 20.39.55

Mä sit rakastan memejä ja mun huumorintaju on todella musta.

Pään sisältä en ollutkaan sitten ihan normaali. Kun olin 13-vuotias, niin selkeesti alko pahemmat masennusoireet ilmenemään. Mua ei oikeen kiinnostanu mikään eikä kukaan, kävin vaan koulussa ja takasin kotiin, koneelle. Viiltelin myös pahaan olooni. Ensimmäisen kerran yritin itsemurhaa 13-vuotiaana.

Kahdeksannella luokalla ymmärsin itse hakee apua. Menin terveydenhoitajan juttusille, siitä koululääkärille, siitä koulupsykologille. Siitä oli jonkin verran apua, mutta onneks ihan muutamassa kuukaudessa sain lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Siellä mua ymmärrettiin ja kuunneltiin. Mulla teetettiin kaikenlaisia testejä ja yhtä testiä tein aina tietyn ajan välein. Silloin sain virallisesti diagnoosini, keskivaikea masennus ja post-traumaattinen stressioireyhtymä. Mulle ei aloitettu sillon vielä lääkitystä.

Kävin siellä polilla aluks tiheemmin, kerran kahessa viikossa. Me keskusteltiin kaikennäkösistä asioista. Mun mielialasta, mun syömisestä, mun arjesta… Mulla on aina ollut huono minäkuva ja syömishäiriökäyttäytymistä, mutta koskaan ei oo mitään diagnosoitu. Ja koska oon aina ollut avoin mun asioista niin siellä kerroin rehellisesti mun itsemurhayrityksistä ja viiltelystäkin. Ja siis kyllä, oon useampaan otteeseen yrittäny tappaa itseni. Sain siellä omasta mielestäni hyviä neuvoja, että mitä kannattaa tehdä jos haluaa viillellä esimerkiks laittaa kädet kylmän valuvan veden alle. Mä teinkin välillä niin. Mulla myös oli (ja siis on edelleen) ahdistusta ja luulen, että tää kylmän veden valuttaminen autto mut tuomaan “takas tähän hetkeen”.

WhatsApp Image 2017-08-19 at 12.01.01

Lääkkeet. Mun lääkitys. Huhhuh. Se on kyllä yks työmaa. Ensimmäinen mitä koskaan sain oli Ketipinor unen laadun ja mielialan tasaamiseksi. Söin sitä puoli vuotta. Iltasin otin 25 mg ja olin kanttuvei tunnin sisään ja nukuin 12h. Sit olin hereillä hetken ja nukuin 3h päiväunet. Sit olin hereillä jonkin aikaa ja otin uuden pillerin ja taas olin nukahtanu tunnin sisään. Tää oli siis kun alotin Ketipinorin. Siitä puolesta vuodesta kun söin Ketipinoria niin en muista mitään. Olin ko zombi. Onneks se lopetettiin. Ensimmäisen kerran kun sain masennuslääkityksen, niin se oli abivuonna, Seronil. Alotettiin 10 mg aamulla ja pian se nostettiin 20 mg aamulla. Se sopi mulle tosi hyvin ja sitä söin semmosen vähän päälle vuoden putkeen. Lähdin 2014 huhtikuussa Australiaan au pairiks ja en tienny kauan oon siellä niin halusin lopettaa sen siks.

Aloin seurusteleen ensimmäisen kerran kahdeksannen luokan joulukuussa. Hänen kanssaan sitten olinkin yhdessä yli 6 vuotta. Meillä oli hyvä suhde. Joskus ajattelin, että hänen kanssaan oon loppuelämäni ja kuinka ihanaa kertoo sitten lapsille, että ollaan oltu yhdessä siitä saakka kun ollaan oltu 14-vuotiaita ja ollaan toistemme ekat ja ainoot! Noh, ei se menny ihan niinko elokuvissa. Kun tulin Australiasta kotiin niin asiat alko meneen huonommin ja erottiin siitä puolen vuoden päästä. Ollaan ihan hyvissä väleissä edelleen.

Niin. Vaikka olinkin mieleltäni sairas, niin onnistuin silti pitämään yllä suhdetta. Koulu meni keskiarvosesti, mulla oli numeroita 5-9 välillä, kun pääsin yläasteelta. Kävin lukion ajallani, vaikka se olikin todella vaikeeta aina välillä, mutta valmistuin silti arvosanoilla A, B, C ja C; lyhyt matikka, äikkä, enkku ja terveystieto. En samantein päässy uuteen kouluun, joten tein töitä ja matkustin Australiaankin tekeen töitä. Voin joskus kertoo siitä reissusta.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Lapsuus

Lapsuuteni oli omasta mielestäni, nykyään kun ajattelen, niin haastava ja opettavainen. En saanut olla lapsi paljoa, leikkiä niillä barbeilla tjsp. Jo nuorena, kun isä joi, niin jouduin pitämään itsestäni huolta. Täytyi miettiä, että mistä saa ruokaa ja piti huolehtia, että herää ajoissa kouluun.

Isäni ei juonut koko aikaa. Hänellä saattoi olla viikon, kahen tai kolmen putki, jonka jälkeen hän saattoi olla hyvin yli puoli vuotta täysin vesiselvä. Hänellä oli lääkitys, joka ei auttanut.

Lapsuudessani on hyviäkin muistoja. Käytiin uimassa, laskettelemassa ja mä oon harrastanu 15 vuotta hevosia eli mut on viety ratsastustunneille jo kun olin kahdeksan. Vanhempien eron jälkeen jäimme siis isän luokse asumaan, koska äiti muutti omakotitalosta pois. Näin äitiäni joka toinen viikonloppu.

Lapsena muistan, että ajattelin, että täähän on ihan normaalia, kaikkien iskät juo. En aatellu, että tässä ois mitään hävettävää tai asiaa pitäis jotenkin peitellä. En peittele sitä nytkään. Mä oon todella avoin asioistani ja pystyn puhuun melkeen mistä vaan. Kai se raja jossain menee, ei oo tullu vielä vastaan ainakaan.

Mulla oli lapsena yks todella läheinen kaveri, jonka perhe tiesi meidän tilanteen. Kaverin äiti ei ihmetelly, jos keskellä viikkoo tulin pariks yöks heille. Asuinkin yhdessä vaiheessa heidän luona, tästä lisää myöhemmin.

Iskän kuolema oli tapaturma. Hän kuoli tulipalossa, tukehtui häkään. Minulle on sanottu, että veressä ei ollut alkoholia, vaan iskän omat reseptilääkkeet. Kun tulipalo alkoi, niin olimme äidin luona viettämässä viikonloppua, oli perjantai. Kaverini naapurista soitti minulle, että meidän talo palaa. Annoin puhelimen äidille ja sanoin, että meillä palaa. Kaverini antoi puhelimen isälleen. Äitini oli puhelimessa hetken ja kysyi, onko siellä ketään. Huusin “iskä on siel, iskä on siel!”. Äiti huusi puhelimeen ” *isän nimi* on siellä!”. Siinä vaiheessa kun iskä saatiin ulos talosta niin oli jo liian myöhästä. Ensihoitajat yritti elvyttää, mutta ei saanut enää iskää virkoon.

Äiti sano mulle itkien, että “iskä on kuollu”. Muistan, että itkin paljon. Toinen veljistäni oli myös äidin luona eikä reagoinut asiaan mitenkään. Toinen veljistäni oli siellä paikan päällä. Muistan, että jonkin ajan kuluttua menin koneelle ja Meseen ja kerroin kavereille, että mun iskä on kuollu.

Seuraavana päivänä mentiin kattoon talon raunioita, ei me paljoa sieltä saatu pelastettua. Tavarat oli nokisia, ja koska katto oli romahtanu osasta taloa niin luntakin oli sisällä. Täähän tapahtu siis helmikuussa. Mulla oli oikeestaan ne vaatteet, mitkä olin äidin luo pakannu mukaani. Jotain videoita ja kuvia otettiin, en mä oikeen muista otettiinko muuta.

Sunnuntaina sitten muutettiin muarin luo, koska äiti asu eri paikkakunnalla ja muari kotikylässä. Siellä sitten asuin seuraavaan kesään ja kävin normaalisti viidennen luokan loppuun. Kesällä sitten muutin äidin luo ja alotin kuudennen luokan. En viihtynyt yhtää ja halusin kotikylään takasin. Kuudennen luokan joulomalla muutin tälle kaverille kenestä mainitsin aikasemmin. Pääsin takas vanhalle luokalle ja samat kaverit. Asuin tän kaverin luona noin 2,5 vuotta, kunnes muutin veljeni kanssa asumaan yhteen, siinä samassa asui myös hänen tyttöystävänsä. Me asuttiin kolmistaan muutama vuosi, kunnes 18-vuotiaana, melkein 19, muutin omilleni.

Tällanen lapsuus meikäläisellä. Kysyttävää? Kysy, mä vastaan.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili.