Ahdistus

Ahdistus on ollut kovaa lähipäivinä. Ahdistus triggeröityy pienistäkin, typeristäkin jutuista. Yks päivä oli pakko poistaa Facebook-kaveri, koska hän sanoi Li Anderssonia kommunistiks, joka triggeröi ahdistuksen.

Laitoin asiasta kavereille viestiä, josta nousi keskustelu ilmastonmuutoksesta ja ahdistuin lisää. Kaveri sanoi suutuispäissään, että päteen sillä tavalla, että se kuulostaa kun puhuisin mua tyhmemmälle. Ahdistus lisääntyi. Saatiin sovittua onneksi ja ahdistus laski jonkin verran. Sen verran, että kykenin nukkumaan, mutta nykyään nukahdan todella hyvin melatoniinin avulla vaikka kaikki maailman ongelmat ois harteilla.

Ahdistus helpotti vähän tiistaina. Tehtiin terapeutin kanssa loppuun se SCID-haastattelu ja mulla saattaa olla epävakaa persoonallisuushäiriö, ei siis ole virallista diagnoosia asiasta. Pitää puhua asiasta lääkärille seuraavalla kerralla ko meen sinne. Ahdistus helpotti, koska se selittää mun pään ajattelua ja menoa. Mulla on ystävä, jolla on epävakaa ja nään hänessä itseäni paljon. Yks päivä hän tokas kylläkin, että “sokea johdattaa sokeaa”, kun annetaan toisillemme neuvoja.

Mut sit se perkeleen ahdistus nousi taas. Voiko musta tulla hyvää, tai edes ollenkaan, psykiatrista sairaanhoitajaa tällä diagnoosilla? Kykenenkö mä töihin? Kyllä tää mun ystävä myös opiskelee, mut ihan eri alaa kun mä. Mitä hittoo mä teen…

Mulla on yks toinenkin asia mielenpäällä, mutta asia liittyy paljon Eliakseen ja täytyy kysästä häneltä saako asiasta kirjottaa tänne. Asia ei oo mitenkään surullinen eikä vakava, meillä oli yks ilta hyvä keskustelu, josta nousi asia esille.

Takaisin ahdistukseen. Se ristiriitanen olo, kun synttärit sunnuntaina jee, mutta samalla ikääntyminen ahdistaa. Täytän sunnuntaina 24-vuotta, eikä tää oo mikään ikäkriisi vaan kuolemanpelkokriisiahdistusvittuperkelepaska. Mä pidän lauantaina juhlat. Ja ironisesti ne on murhamysteerisynttärit.

Tiistaina tapahtu paljon. Kävin kokemusasiantuntijahaastattelussa myös. Toivon pääseväni siihen koulutukseen. Mielen ry järjestää kokemusasiantuntijakoulutuksia kerran vuodessa, se kestää 8 kk. Alkaa helmikuun alussa ja kesällä pieni tauko. Mielen ry kouluttaa mielenterveys- ja päihdekokemusasiantuntijoita. Kokemusasiantuntija käy esimerkiks kouluissa puhumassa omista kokemuksistaan mielenterveyden parissa, sä voit olla itse kokenut mielenterveysongelmia, tai sun läheises tai ystävä.

Törmäsin tänään Facebookkia selatessani tälläseen kuvaan ja musta tähän on hyvä lopettaa tää postaus:

44653825_2109457652476750_1004743926009036800_n.jpg

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Vuosipäivä

Tänään tulee kaks vuotta ystävän kuolemasta.

Tänään on yhden kaverin synttäripäivä.

Tänään koulussa puhutaan itsetuhoisen potilaan ensiavusta.

Tänään on terapia.

Tänään on Teatteri Äärirajan Todella Avoimet Ovet.

Tänään pyöräilin kouluun.

Musta ei oikein tunnu miltään. Yskittää, koska kävi kylmä viima, kun pyöräilin. Nyt on vähä kylmä kans, kun tuli hiki. Mä istun tunnilla nyt. Pitäiskö mun tuntee jotain? Kaikkina muina päivinä on ystävää ikävä ja kuolema ahdistaa, tänään ei. Miksei ne tunteet oo tänään? Kiellänkö iteltäni ne? Enkö oikeesti haluukkaa niitä ajatella?

Mä oon pohtinu, että onko mulla joku persoonallisuushäiriö. Jokainen meistä varmasti näkee itsessään niitä merkkejä, mitä persoonallisuushäiriössä vois olla. Niitä on monta erilaista. Mun ystävällä oli epävakaa persoonallisuushäiriö. Niitä on myös epäluuloinen, eristäytyvä, epäsosiaalinen, huomionhakuinen, vaativa, estynyt, riippuvainen ja muu persoonallisuushäiriö. Sit taas kummiski aattelen, ett oon vaan luulotautinen. Ehkä vaan haluan nähdä itessäni niitä oireita.

 

 

Terapia

Terapiassa käynti on rankkaa. Se ei aluks tuntunu siltä, mutta nyt kun on taukoa siitä, niin sen tajuaa, että se on rankkaa. Et todellakaan voi olla hirveen huonossa kunnossa, jotta siitä olis jotain hyötyä.

Aijon nyt avautua mun kaikista isoimmasta pelosta, mitä käsitellään terapiassa aikamoisella intensiteetillä. Se on kuoleman pelko. Jos sua ahdistaa tämä kyseinen asia, niin tää postaus voi olla rankkaa tavaraa.

Terapiassa mulle on selvinny paljon asioita jo tästä kuoleman pelosta. Mä edelleen pystyn puhumaan kuolemasta, mutta se on vaan sanoja ja ääntä mitä musta tulee, tai tässä tilanteessa ajatuksia ja tekstiä. Eikä ees mitään syvällisiä ajatuksia. Ihan kun mun ajatukset olis monessa tasossa ja tällä hetkellä, kun kirjotan tätä niin se on sillä ensimmäisellä tasolla, ja jotta pääsen muille tasoille, mun pitää tietoisesti avata ovi sinne.

Terapeutti on sanonut mulle, että mulla se kuolemattomuuden illuusio on kadonnu. Sitä ei oo enää, koska oon kokenu paljon kuolemaa pienen ikäni aikana. Isä kuoli, kun olin 11-vuotias, ja se on se isoin ja traumaattisin asia. Monilla on varmasti siihen mennessä, kun on 20-v niin kuollu esimerkiksi mummu tai pappa, tai lemmikki, tai joku setä tai täti tai joku. Sä luultavasti oot kokenu kuolemaa jotenkin. Musta tuntuu, että oon kokenu sitä aivan liikaa ja aivan liian läheltä. Siks se kuolemattomuuden illuusio on kadonnu.

Tosiaan… Kun olin 1-v, niin mun vaari sekä pappa kuoli. Pappa kuoli sydänkohtaukseen syksyllä -95 ja vaari keuhkosyöpään helmikuussa -96. Näistä en muista mitään. Mulle on vaan kerrottu, että makasin vaarin vieressä, kun muut oli papan hautajaisissa. Mun mummu kuoli, kun olin 7-v. Mummusta muistan, että se söi usein silakkaleipää ja hänen luona oli kylpyamme. Hän kuoli aivoverenvuotoon. Seuraavaks, mun isä kuoli. Helmikuussa -06, tasan 10 vuotta myöhemmin, kun vaari. Kyllä, samana päivänä, 3.2.1996 ja 3.2.2006. Myös, mun täti kuoli 3.2.2006. No, vaaria en tuntenu ja täti ei ollut läheinen, mutta vittu millä todennäkösyydellä?

Olin 11-v, mulla oli kuollu 3 isovanhempaa, isä ja täti. Tästä ei kauaakaan, kun meidän koira piti lopettaa. Se oli vanha ja rakas, sai viettää elämänsä viimeset vuodet enon kanssa mökissä mettässä. Sinä päivänä, kun täytin 18, oli mun enon hautajaiset. En menny.

Mulle todella läheinen muari kuoli syyskuussa 2015, oltuaan neljä kuukautta sairaalassa. Samana päivänä mentiin miehen mummon synttäreille, hän tais täyttää 70 tai 75. Jouduin lopettaan mun hevoseni, Feetun, marraskuussa 2015. Siitä seuraava syyskuu, mun yks parhaimmista kavereista kuolee. Mun 23 elinvuoden aikana oon kokenu ainakin kymmenen kuolintapausta, ihmisiä ja eläimiä. On ollut muitakin lemmikkejä esimerkiks. Ne on vaikuttanu muhun eri tavoilla. Näättekö nyt miks kuolemattomuuden illuusio on mulla poissa? Mä tajuan kuolevani joku päivä, ja pelkään, että kuolen, kun oon nuori. Nuorella tarkotan sitä, että en oo saanu elää koko mulle tarkotettua elämää loppuun. Haluan olla vähintään 100-vuotias ja kokenu kaiken.

Kun mua ahdistaa kuolema, mun ajatukset lähtee lentoon. Kuolema on lopullinen asia ja mä en koskaan enää ikinä tuu oleen täällä. Tää jo pelkästään saa mut nytkin ahdistumaan aivan älyttömästi. Tää maailma jatkaa menoaan ja mä kuolen. Kaikki mulle rakkaat ihmiset ja eläimet kuolee. Jumalauta, nyt ahdistaa.

Terapeutti sanoo, että mutta ne on vaan ajatuksia, ne ei voi satuttaa sua. Eipä kai niin, mutta kun se ahdistus on niin helvetin voimakasta ja tiedän, etten enää voi sitä työntää jonnekki ajatusten nurkkaan ja ajatella, että “käsittelen tän myöhemmin”. Se mikä oli joskus myöhemmin on nyt. Mun on käsiteltävä tää asia nyt. Mun on ajateltava ne ahdistavat ajatukset ja päästä niistä yli. Kuinka kliseistä se on onkaan, mutta niin helvetin totta. Mun pitää hyväksyä ne ahdistavat ajatukset ja ajatella ne, ja päästä niistä yli.

Mua pelottaa se, että joku juoppokuski ajaa mun auton kylkeen ja kuolen. Mua pelottaa sellaset asiat, mille en voi mitään. Mä en voi koskaan tietää, että jos kuolen onnettomuudessa. Ja se vasta onkin perseestä. Mutta itseasiassa, se ahdisti keväällä vielä enemmän mitä nyt. Mä oon käsitelly asiaa ja se ei oo enää ahdistava.

Terapia laittaa sut ajatteleen niitä asioita mitä et halua ajatella. Mä en oo koskaan kieltäny mun kuolemanpelon olemassa oloo, oon vaan aina tietosesti sysänny ne ajatukset jonnekki muualle. Lukinnu ne sinne ajatuskerrosten viimesimpään kerrokseen minne en oo koskaan halunnu palata.

Mulle sanotaan, että oon rohkee. Olin rohkee, kun 19-vuotiaana lähdin Australiaan yksin. Olin rohkee, kun 23-vuotiaana lähdin Tanskaan tekeen töitä. Oon rohkee, kun puhun asioista, esimerkiks iskän kuolemasta. Mä en nää itteeni rohkeena. Mä nään itteni pelokkaana tyyppinä, jonka täytyy elää nyt. Mun täytyy saada kaikki, tehdä kaikki ja mennä kaikkialle. Mua ei estä mikään, koska pelkään sitä mikä vääjäämättä odottaa mua. Mä haluan olla merkitsevä tyyppi, haluan tehdä muutosta. Haluan, että joku päivä, joku sanois mulle, että mun ansiosta on tapahtunu jotain.

Mun päässä on paljon vialla asioita. Oon helvetin epävarma, inhoon itteeni ja omaa ulkonäkööni… Mun kaks kaverii oli suunnitellu keskenää, ett ne lähtee suppaileen ja ne puhu tästä, kun ne laitto mun rastoja. Mulle tuli fiilis, että ne ei halua mua sinne ja siks ne ei pyydä mua lähtee mukaan. Ihan tosissani mä ajattelin näin. Ne ei halua olla mun kanssa. Jostain syystä kysyin, ett voinks lähtee mukaan ja ne sano, ett totta kai. Mä en muista mitä seuraavaks sanoin, mut toinen kaveri sano “hmh, Wilii…” tarkottaen, että miks vitussa sä puhut ja ajattelet noin. Mä_en_vittu_tiedä.

Musta tuntuu, että näistä muista asioista täytyy tehdä toinen postaus, koska tää alkaa oleen helvetin pitkä.

No mutta, seuraavaan kertaan,

Wili.

Mielialat

En oo jostain syystä saanut vlogia aikaiseksi tehtyä. Kauheesti on ollut suunnitelmia taas vlogata, mut jostain syystä vaan se jää. Ehkä ei vaan oo kerrottavaa, koska tosiaan aikalailla mä vaan olen. Työtön opiskelija kesällä ei oo mikään rahakkain vaihtoehto.

Juhannus oli ja meni, ja oli kivaa. Meil oli yks kaveri viikon kylässä. Käytiin Särkänniemessä kaks kertaa, kun Veturi-kortilla saa toisen päivän rannekkeen ilmaseks. Juhannuksena myös saunottiin ja grillattiin, pelattiin, katottiin Netflixiä ja juotiin. Oli ihan mukavaa.

Eilen kaveri lähti ja mies meni illaks töihin (eli 15-23 oli työaika). Mulla oli aivan järkyttävän huono päivä. En saanu itteeni sängystä ylös melkein millään. En jaksanu sanoo moikka kaverille edes… Ainut syy, miks laitoin eilen vaatteet päälle oli se, että tilasin pitsan nii en alasti kehannu mennä hakeen sitä ovelta.

Tänään oli aivan erilainen päivä. Mulla oli terapiakäynti, joten oli syy nousta, syödä ja pukee. Sit tulin kotiin, ja siivosin ja pyykkäsin. Sit kävin kaupassa hakemassa kaikennäköstä. Sitten oonkin vaan ollu, mutta että oon tyytyväinen itteeni taas kerran! Tänään olis voinu aikaseks saada tehä vlogia, mutta tukka on niiiiiiin likanen, että en kehtaa ennenko oon käyny suihkussa. 😀

Huomenna ajattelin siivota Herra Ärrän akvaarion kunnolla ja vessankin vois. Ja jos sais aikaseks maalattuakin..?

Mulla on edelleen kyynärpää kipee. Kosketusherkkä ja en pysty kunnolla kantaan esim. kauppakassia. Ja huomaa kyllä, jos ihan hirveesti kaikkee tekee niin se kipeytyy. Oli tarkotus tänään soittaa lääkärille, mutta tää päivä vaan meni niin jos sitä huomenna muistais. Täytyy muistaa varata hammaslääkäriinki aika. Täytyy varmaan tehdä lista kaikesta, ettei unohda.

Nyt ajattelin käydä siellä suihkussa ja nauttia Netflixistä.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella,

Wili

depressed_o_7038821

Haastattelu

Mua haastatteli Ylen toimittaja tuossa viikko pari sitten. Tässä linkki juttuun:

https://yle.fi/uutiset/3-10135694

Aiheena on kuntoutuspsykoterapia. Toimittaja löysi mut Suomen Mielenterveysseuran sivuilta, tai siis löysi mun blogin ja otti yhteyttä Facebookin kautta. Ja tietenkin suostuin haastateltavaks, koska aihe on tärkee.

Kuntoutuspsykoterapiaan on vaikee päästä ja sitä on vaikee hakee. Oon samaa mieltä tuon psykoterapeutin kanssa, ketä haastateltiin tähän myös, että terapiaan pitäisi päästä nopeammin, helpommin ja lyhyemmäksi aikaa.

Otsikko on raflaava, mutta ideana onkin kiinnittää lukijan huomio. “Pikkutytön isä kuoli… 23-vuotiaana hän käy asioita läpi terapiassa”, miks en oo päässyt aikaisemmin terapiaan? Jutteluapua oli tarjolla heti iskän kuoleman jälkeen, mutta ei terapiaa. Olisinko välttynyt lääkkeiltä ja olisinko voinu parantua masennuksesta, jos olisin saanu terapiaa ajoissa?

therapy

Jaksaminen

Kiirettä on pitänyt. Yli kuukausi kerkesi vierähtämään viimeisestä postauksesta. Mä tuossa yhdessä vaiheessa teinkin videon, joka mun oli tarkotus postata tänne.

Tänään alkoi hiihtoloma, se kauan kaivattu loma. Tuntuu, että juuri olin joululomalla, mutta 4 viikkoa väänsin harkassa ja sitten 3 viikkoa koulussa. Harkkapäiviäkin jouduin 2 päivää korvaamaan, koska olin kipeä, ja tänään oli viimeinen korvauspäivä eli harkkakin on nyt pulkassa. Sitten 3 viikossa kurssi läpi ja koe on vasta loman jälkeen maanantaina, mutta kaikkia muita koulutehtäviä riitti.

Tuntuu, ettei vapaa päiviä oikein ole. Olen tässä kaikki 7 viikkoa mennyt sillä fiiliksellä, että kotona kerkiän käymään nukkumassa. Itsepähän itselleni nämä aikataulut teen. Päivät menivät harkassa tai koulussa, illat teatteriharkoissa. En mäkään nyt ihan 8-20 vääntänyt menemään, koska välillähän kouluun menin vasta 12.30 ja pääsin 15.45 ja teatteritreenit alkoivat 18, ja sieltä kotiin 20-21 väliin, joten aamuisin nukkui pitkään ja sitä rataa.

Omassa terveydessään sen huomaa, ettei ole kerennyt lepäämään. Tosiaan harkan aikana oli 2 viikkoa kipeänä, mutta olin vain 2 päivänä poissa. Nyt taas alkoi flunssa viime viikon sunnuntaina eli viidettä päivää taas kipeänä.

Terapiassa olen edelleen, kerran viikossa käyn. Nyt kaksi viimeisintä kertaa ollaan oikeastaan päästy siihen aiheeseen miksi halusin terapiaan; kuoleman- ja menettämisen pelko. Kuitenkaan terapiakäynnit eivät ole ahdistaneet, vaikkakin aiheet ovat itselleni erittäin ahdistavia.

Toinen ahdistava asia, painon nousu. Mullahan on pientä syömishäiriötaustaa, vaikkakaan mitään virallisia diagnooseja en ole koskaan saanut. Tajusin, tuossa tammikuun aikana, että taas on painoa tullut yhtäkkiä lisää 5 kiloa. Syksyn aikana tuli toiset 5 ja silloin elokuussa (kyllä, kuukauden sisään) lihoin 8 kiloa. Eli puolessa vuodessa painoa on tullut +18 kg. Aivan järkyttävää.

Elokuussa lihoin Mirtazapinin takia. Se nostaa ruokahalua, joten varmaankin söin kaikkea ja 8 kg matkaan mukaan. Sitten syksyn aikana 5 kiloa pikku hiljaa hiipi vyötärölle. Aloin jo miettimään, että en kai oo paksuna (en ole). Sitten tammikuussa tajusin, että mitäs helvettiä, taas vaaka näyttää +5kg. Mietin ja mietin, että miten voi olla. Syömiseni tai liikkumiseni ei ollut muuttunut. Ainut mihin lihomisen osasin yhdistää oli lääkkeet. Tutkin asiaa ja selvisihän se, Venlafaxin ja Pregabalin, molemmissa lääkkeissä haittavaikutuksena painon nousu.

Soitin liikkuvaan psykiatriseen työryhmään, joka on nyt vastannut hoidostani ja pyysin lääkärille puhelinaikaa. Ei lääkäri soittanut, ei soittanut vaikka 3 kertaa eri viikkoina soitin sinne ja sanoin, että nyt oikeesti pitäis saada asiaan jotain tolkkua.

Nyt tiistaina tuli viesti, että minulle soittaa keskiviikkona lääkäri. Olin, että jes vittu vihdoin. Lääkäri soitti, mutta se ei ollut lääkäri joka normaalisti hoitaa asioitani. Lääkäri soitti Psykiatriakeskuksesta ja siinä mielessä, että voitaisiinko minun hoitoa pikkuhiljaa alkaa siirtämään takaisin opiskelijaterveyteen. No, pusersin tämän kaiken lihomislääkejuttuni tälle lääkärille. Päädyimme lopettamaan Venlafaxinin, nostimme Voxran 150 mg -> 300 mg. Pregabalin pysyy samana, koska se pitää selkäkivut kurissa. Nyt toivottavasti paino lähtisi laskemaan.

Asia ahdistaa siksi vielä enemmän, että vaatteeni eivät tahdo mahtua päälleni enää. Vaatteista mukavimmat ovat yli-isot hupparini ja collarit. Farkkujen saaminen jalkaan on työn ja tuskan takana, joka itkettää joka kerta, kun farkkuja laitan jalkaan. No miksen käytä pelkkiä collareita ja huppareita, no koska en halua. On välillä kiva näyttää nätiltä, pistää farkut ja vähän korkoo jalkaan. Ja myöskin, pelkään, että jos luovutan farkkujen suhteen ja pidän vain collareita, niin jatkan lihomista tietämättäni.

Olen muutenkin jo reilusti ylipainoinen, olin ennenkin, ennen tätä 18 kg lihomista. Asia on koko ajan mielen päällä, koska nään ison mahani kokoajan. Vaatteet pursuaa ja puristaa, mikään ei näytä eikä tunnu hyvältä. Vaikka juuri sanoinkin, että kiva näyttää nätiltä joskus, nii joo joskus tuntuu nätiltä, mutta nyt ei. Vatsassa on lisää liloja raskausarpia, niitä löytii kainaloistakin. Ja ties mistä muualta, minne en nää… Ja kun ihan oikeasti, mä en syö paljoa mitään paskaa. Totta kai joskus tulee syötyy roskaruokaa, sipsii ja karkkii, mutta ei todellakaan sillä tahdilla, että puolen vuoden aikana olis melkein huomaamatta tullut 18_vitun_kiloa lisää.

Välillä hetken toivon, että voisin palata ajassa taaksepäin siihen, kun oli enemmän syömishäiriökäyttäytymistä.

ed

 

Loma

Tänään oli ensimmäinen lomapäivä. Tätä on odotettu. Vähän (ehkä) stressitöntä aikaa ennen harkkaa. Heti kyllä ens viikolla alan lukemaan uusintatenttiin, jonka käyn tekemässä harkan aikana.

Joululahjat on ostettu ja pakattu. Tänä vuonna en oo jaksanu laittaa mitään joulukoristeita enkä ees hakee mun kuusta varastosta. Tää on eka kerta muutamaan vuoteen, etten oo jaksanu tehä noita asioita. Yleensä oon tosi innoissani joulusta, ja joulukuusi on pystyssä ja koristeltu viimestään 15. joulukuuta ja jouluvalot partsilla 1. joulukuuta. Nyt oon vaan tehny kouluhommia, ollu teatterikerhon treeneissä ja kotona käyny nukkumassa.

Tammikuussa alkaakin ens kevään näytelmän treenaus kunnolla. Tää syksy harkkoja oli joka tiistai, tammikuussa on aina yhteiset treenit tiistaisin ja torstain, ja joka viikko on jaettuja treenejä. Jaetuissa treeneissä treenataan vaikka yhtä kohtausta ja ohjaaja pyytää tietyt tyypit paikalle. En saa kertoo näytelmän nimee vielä, koska nimen julkasu on tammikuussa. Huhtikuussa meillä on 5 näytöstä, jos joku teistä lukijoista asuu Tampereella niin suosittelen tuleen kattoon. Näytelmä kertoo yksinäisyydestä, ja perustuu tositarinoihin. Meidän kässäri on aivan mahtava. Facebookista löytyy Teatterikerho Ääriraja.

Tän vuoden viimeinen terapiakäynti oli tiistaina. Puhuttiin mun yksinäisyydentunteesta. Tunnen välillä olevani todella yksin, vaikka oonkin todella ekstrovertti. Mutta siitäpä se ehkä just johtuu. Mun kaikki kaverit on sellasia, että ne välillä tarvii omaa aikaa ja aikaa latautua yms. Mä lataudun, kun oon muiden ihmisten kanssa. Ja kun en voi olla muiden kanssa, niin lamaannun. Mä vaan lamaannun sänkyyn kattoon Netflixiä tai pelaamaan. Mä tarvin todella paljon muita ihmisiä ympärilleni, vähän liikaakin välillä. Mut tää ei oo aina ollu tällasta. Välillä oon ollu todella itsenäinen ja “mä pärjään”-meiningillä, etten tarvi ketään enkä mitään apua. Oon edelleen itsenäinen tietyissä asioissa, mutta tarvin paljon enemmän seuraa, mitä ihmiset pystyy mulle tarjoamaan, ja se lamaannuttaa mut. Ja koska on huono itsetunto ja masennus, niin aivot alkaa ajatteleen, että “ei kukaan susta tykkää/tykkää hengaa sun kanssa” tms vaikka järjellä tiedän, että se ei oo totta. Tässä kohtaa taas se järki ja tunteet alkaa kamppaileen, ja tunteet voittaa.

Eilen mun kaveri sano, että en anna tarpeeks krediittii itelleni mistään. En oikeestaa kehu itteeni yhtää mistää. Mun kaverin äitiki oli kysyny tältä kaverilta, että miks jotenki “kuuluttaa suureen ääneen tietämättömyyttään, vaikka se tietää paljon”. Mut en mä omasta mielestäni tiedä tai osaa. Ja taas kerran: huono itsetunto, huono minäkuva. En pidä itteeni missään arvossa. Ja taas kerran: järki koittaa huutaa, että kyllä sä tiät ja osaat, mutta tunteet tukahduttaa sen, kunnes ei enää mitää järjenääntä kuulu. Sen jälkeen tunteet alkaa rauhassa kuiskimaan päälle, “sä oot aivan vitun tyhmä ja tietämätön paska, etkä osaa yhtää mitää, miks ees yrität, kun tiedät, että epäonnistut?”. Mä en koskaan kehu itteeni, koska en omasta mielestäni oo kehun arvonen. Jos joku mua kehuu, niin joko ajattelen, että “älä ny vittu viiti valehdella” tai sit sanon “no eeeeii..”. Koita nyt sitten näitä asioita selittää ihmiselle, tai ihmisille, jotka pystyy kehuun ja kritisoimaan itteensä terveessä määrin.

Masennus, huono minäkuva, huono itsetunto, ahdistus, post-traumaattinen stressioireyhtymä. Nää on paskoja kavereita, joiden kanssa vaan joudun elään. En tiedä miten niistä pääsee eroon. En oikeesti tiiä, miten saan parannettua minäkuvaani tai itsetuntooni. Sitä asiaa lähdin selvittäänkin terapiaan.

Tiedättekö, jokaisen valittavan postauksen jälkeen, haluaisin pyytää anteeks sitä, että valitan.

Joten, kiitos ja anteeks, ja rakkaudella ens kertaan

Wili.

 

Eat, study, sleep, repeat

Tässä on ollut taas hetken aikaa vähän päätöntä menoa tämä koulunkäynti… Huhhuh.

Tuntuu, että oon melkein kirjaimellisesti vaan syöny, nukkunu, opiskellu. Mulla on anatomian ja fysiologian uusintatentti viikon päästä, johon oon oikeesti nyt kyllä paneutunu niin, että maailman kirjat on sekasin. Oon joka päivä lukenu ja tehny muistiinpanoja. Sitten siitä puolentoista viikon päästä on lastentaudit-tentti, johon alotan heti a&f-tentin jälkeen lukeen. Mulla on työpöydällä tällä hetkellä 10 tenttikirjaa ja yks on vielä varauksessa. Sitten totta kai päälle muut kouluhommat. Ei oo helppoo ei.

Tein ihan lukuaikataulun itelleni, että hommassa pysyis joku järki. Siihenkin sain kulutettua 1,5 tuntia yks ilta :’D

Tänään on onneks teatterikerhon treenit, joten saa ajatuksia pariks tunniks muualle. ❤ En sit muuta kerkiäkkää oikeen harrastaan.

Mulla alko terapia viime viikon perjantaina. No, se oli eka kerta joten ei vielä mitään isoja juttuja käsitelty. Mulla on terapia kerran viikossa eli torstaina taas sitten.

IMG_5645

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Koulu jatkuu

Takaisin koulunpenkillä. Täällä on ihan kiva olla harkan jälkeen.

Harkka meni mun mielestä hyvin. Sain hyvää rakentavaa palautetta ja paikka oli hyvä harjoitella perushoitoa. Seuraava harkka onkin heti joululoman jälkeen, että koulunpenkillä ei kerkiä kauan olla.

Tällä hetkellä koulussa on sellaisia aiheita kun äitiys- ja naisen hoitotyö ja lapsen- ja nuoren hoitotyö. Eilen oli ensimmäinen tunti äitiys- ja naisenhoitotyötä. Se oli todella mielenkiintoista, joten innolla odotan tämän päiväistä lapsen- ja nuorenhoitotyötunteja!

Eniten mua kiinnostaa mielenterveys- ja päihdetyö ja varsinkin lasten ja nuorten kanssa tehtävä mielenterveystyö. Yksi työura mikä kiinnostaa eniten on lasten ja nuorten psykiatrinen sairaanhoitaja. Myös kiinnostaa työ neuvolassa. Saa nähä mihin menen tekemään toisen harkkani…

Syntymäpäiväni oli lauantaina. Jee, 23 vuotta! Oikeesti mua ahdistaa todella paljon vanheneminen. Ehkä se, että taas “vuoden lähempänä kuolemaa”. Onneksi terapia alkaa perjantaina ja pääsen puhumaan näistä asioista.

IMG_5643

Helsinki International Horse Show

Paluu arkeen HIHSin jälkeen. Viime viikolla keskiviikosta sunnuntaihin olin Helsingissä vapaaehtoistöissä Horse Show:ssa. Viikko oli rankka, mutta selvisin!

Olin siellä ensimmäistä kertaa vapaaehtoisena. Olin areenaryhmässä eli me kasattiin esteet ja rakennettiin kouluradat. Päivät oli pitkiä ja joka päivän jälkeen menin vaan hotellille nukkumaan.

Pelkäsin mennä HIHSiin vapaaehtoiseksi, koska pelkäsin, etten jaksakkaan, saan taas jonkinmoisen burn outin ja jään vain hotellille makaamaan. Mutta mä jaksoinkin vaikka pelkäsin. Olen tyytyväinen itseeni. 🙂

Nyt mulla on syysloma. Harjoittelu ei ole vielä ohitse, koska menetin pari harkkapäivää HIHSin takia. Meen torstaina ja perjantaina tekeen puuttuvat tunnit ja sitten sekin on tehty. Tuntuu aivan mahtavalta saada jotain tällaista aikaiseksi.

Tänään oon suurimmaks osaks vaan nukkunu kotona. Ehkä se johtuu siitä, että oon kipee, mutta sanoin itelleni, että se on ihan ok, nyt saa levätä. Paljon olis kaikkee mitä taaskin pitäis tehdä, mutta koitan parhaani olla murhetimatta liikaa. Oon varannu itelleni yhden kokeen tehtäväks keskiviikkona, mutta saatan perua sen. Ja tallilla pitäis käydä moikkaan heppaa. Lauantaina onkin mun synttärit, jee!

Se harmittaa oikeesti, etten oo jaksanu lukee tenttiin. Mulla on kaks tenttiä uusittavana ennen ens toukokuuta. Joo tiedän, että siihen on aikaa, mut haluaisin vaan ne alta pois. Pelkään, että ne vaan jää niinkun tähänkin saakka. Ne ekat tentit oli siis viime toukokuussa ja en päässy läpi. Sit opettaja onneks anto vuoden aikaa uusia ne. Tarkotus oli kesällä tehdä ne, mutta en vaan kyenny. Sit oli tarkotus tehdä ne syksyllä, kun olin vielä sairaslomalla, mutta en jaksanu. En jaksanu, koska kävin sillä yhdellä kurssilla mikä oli kans pakko uusia. Siitä oli koe viikko sitten perjantaina ja en oo saanut tuloksia vielä…

Ja normaali koulu jatkuukin maanantaina. Sekin pelottaa, koska en haluais jäädä taas sairaslomalle. Mun on ollut tarkoitus tehdä postaus siitä, miks alunperin jäin sairaslomalle viime keväänä. Ehkä teenkin sen videopostauksena, hmm.. Kerroinko jo, että löysin terapeutin? Terapia alkaa marraskuussa, jee! Se oli kolmas terapeutti kenellä kävin tutustumiskäynnillä ja olin varannu myös 2 terapeutille vielä käynnit, mut peruin ne sitten.

Ensi kertaan, rakkaudella

Wili.