Miksi nimi “Parantumaton mieli”?

Mulle virallisesti diagnosoitiin keskivaikea masennus ja post-traumaattinen stressioireyhtymä, kun olin 9. luokalla eli olin 15-vuotias. Siitä on nyt 8 vuotta. Itse kuitenkin sanon, että olen sairastanut masennusta yli 10 vuotta, koska isäni kuolemasta tulee kohta 12 vuotta ja olen omasta mielestäni ollut sieltä saakka masentunut.

Isäni kuoli tapaturmaisesti tulipalossa 03.02.2006. Hän oli 46-vuotias. Itse olin 11-vuotias.

Screenshot-2017-11-30 Wilhelmiina Linjama ( joeymistake) • Instagram-kuvat ja -videot

Tossa on kuva mun tatuoinnista, kun se oli just tehty. Otin sen kesällä 2013.

Niin, miksi “parantumaton mieli”? Sehän on aika negatiivinen.

Mä olin lääkärissä tossa viime tammi-helmikuussa. Oltiin alottamassa mulle kolmatta kertaa masennuslääkitystä. Lääkäri puhu, että voi olla, että tätä masennuslääkitystä ei pureta hetkeen multa pois, ei siis vuosiin ja ei välttämättä koskaan. Ja hän kysyi, että haittaako tää mua. Mä mietin hetken ja vastasin “ei haittaa, koska mulla on toinenkin lääkitys mitä syön loppuelämäni”. Sen jälkeen lääkäri puhui, että mun aivoissa voi olla sellanen tilanne, että aivot ei välttämättä tuota tarpeeks serotoniinia tai sitten reseptorit on surkastunu sen verta, että ne ei pysty hyvin ottaan sitä vastaan. Mua lähinnä nauratti siinä hetkessä, että “nonnii, mullon oikeesti aivoissa jotain vikaa”.

Tänäkään päivänä mua ei haittaa se, että tulisin loppuelämäni syömään masennuslääkkeitä. Nää lääkkeet tekee mulle niin hyvän olon, että mä jaksan elää ja olla utelias elämänjanoinen oma itseni. Onneks on lääkkeitä, jotka auttaa. Mä muistan liian hyvin ne ajat, kun lääkitys ei oo ollu päällä ja en mä sitä halua. En mä halua tuntee itteni kurjaks vaan sen takia, etten söis lääkkeitä. Mulla on vikaa kilpirauhasessa ja lääkkeet auttaa siihen. Mulla on vikaa aivoissa ja lääkkeet auttaa siihen.

Siks “Parantumaton mieli”, mun mieli ei tuu koskaan paraneen. Oon koittanu hylkää sen ajatuksen, että “sit kun paranen masennuksesta”, koska en tuu koskaan paraneen. Samalla tavalla, kun ei mun kilpirauhanen koskaan ala toimiin kunnolla. Tää vois hyvin olla myös “Parantumaton kilpirauhanen”.

Vaikka oon masentunu, niin koitan ottaa kaiken irti niistä päivistä, kun se sairaus ei lyttää mua sängynpohjalle. Edelleen vaikka syön lääkkeitä, niin on todellakin huonoja päiviä, mutta suurimmaks osaks on hyviä päiviä. Edelleen huomaan, että väsyn joistain jutuista helpommin, yleensä semmosista jotka ei mua kiinnosta. Mut mä saan virtaa ihmisistä ja asioista, jotka mua kiinnostaa.

Tänään kun heräsin aamulla herätykseen kello 6.30, olin niin väsyny, että päätin olla menemättä kouluun. Onneks tunneilla ei ollu pakollinen läsnäolo. Jatkoin unia, ja heräsin klo 11 virkeenä ja nousin. Mä teen tänää vähä koulujuttuja, sen verta mitä jaksan ja sit varmaan katon Netflixiä. Tai siivoon, tai ihan mitä tahansa.

Mä tiedän, että oon varmaan täällä blogissa antanu kuvan, että jaksan kaikkee. Mä yritän ottaa seuraavana paskana päivänä videoo ja näyttää mitä ne paskat päivät on.

Mua voi seurata Instagramissa ja Snapchatissä nikillä joeymistake, tällänen mainos tähän väliin. ;D

Seuraavaan postaukseen, rakkaudella

Wili

IMG_5980

Murrosikä

Ei kukaan meistä ollu varmastikkaan parhaimillaan murrosiässä. Sanoisin, että olin aika “normaali” teini. Maistoin tupakkaa ja alkoholia, meikkasin rumasti, olin eka gootti, sit hevari, sit emo… Tyylejä löyty monta. Oli musta tukka, mustat vaatteet ja kuuntelin raskasta musaa. Ei siinä, edelleen suurimmaks osaks pukeudun mustaan, kun meikkaan niin meikkaan aika vahvat silmämeikit ja kuuntelen raskasta musiikkia.

WhatsApp Image 2017-10-06 at 20.39.55

Mä sit rakastan memejä ja mun huumorintaju on todella musta.

Pään sisältä en ollutkaan sitten ihan normaali. Kun olin 13-vuotias, niin selkeesti alko pahemmat masennusoireet ilmenemään. Mua ei oikeen kiinnostanu mikään eikä kukaan, kävin vaan koulussa ja takasin kotiin, koneelle. Viiltelin myös pahaan olooni. Ensimmäisen kerran yritin itsemurhaa 13-vuotiaana.

Kahdeksannella luokalla ymmärsin itse hakee apua. Menin terveydenhoitajan juttusille, siitä koululääkärille, siitä koulupsykologille. Siitä oli jonkin verran apua, mutta onneks ihan muutamassa kuukaudessa sain lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Siellä mua ymmärrettiin ja kuunneltiin. Mulla teetettiin kaikenlaisia testejä ja yhtä testiä tein aina tietyn ajan välein. Silloin sain virallisesti diagnoosini, keskivaikea masennus ja post-traumaattinen stressioireyhtymä. Mulle ei aloitettu sillon vielä lääkitystä.

Kävin siellä polilla aluks tiheemmin, kerran kahessa viikossa. Me keskusteltiin kaikennäkösistä asioista. Mun mielialasta, mun syömisestä, mun arjesta… Mulla on aina ollut huono minäkuva ja syömishäiriökäyttäytymistä, mutta koskaan ei oo mitään diagnosoitu. Ja koska oon aina ollut avoin mun asioista niin siellä kerroin rehellisesti mun itsemurhayrityksistä ja viiltelystäkin. Ja siis kyllä, oon useampaan otteeseen yrittäny tappaa itseni. Sain siellä omasta mielestäni hyviä neuvoja, että mitä kannattaa tehdä jos haluaa viillellä esimerkiks laittaa kädet kylmän valuvan veden alle. Mä teinkin välillä niin. Mulla myös oli (ja siis on edelleen) ahdistusta ja luulen, että tää kylmän veden valuttaminen autto mut tuomaan “takas tähän hetkeen”.

WhatsApp Image 2017-08-19 at 12.01.01

Lääkkeet. Mun lääkitys. Huhhuh. Se on kyllä yks työmaa. Ensimmäinen mitä koskaan sain oli Ketipinor unen laadun ja mielialan tasaamiseksi. Söin sitä puoli vuotta. Iltasin otin 25 mg ja olin kanttuvei tunnin sisään ja nukuin 12h. Sit olin hereillä hetken ja nukuin 3h päiväunet. Sit olin hereillä jonkin aikaa ja otin uuden pillerin ja taas olin nukahtanu tunnin sisään. Tää oli siis kun alotin Ketipinorin. Siitä puolesta vuodesta kun söin Ketipinoria niin en muista mitään. Olin ko zombi. Onneks se lopetettiin. Ensimmäisen kerran kun sain masennuslääkityksen, niin se oli abivuonna, Seronil. Alotettiin 10 mg aamulla ja pian se nostettiin 20 mg aamulla. Se sopi mulle tosi hyvin ja sitä söin semmosen vähän päälle vuoden putkeen. Lähdin 2014 huhtikuussa Australiaan au pairiks ja en tienny kauan oon siellä niin halusin lopettaa sen siks.

Aloin seurusteleen ensimmäisen kerran kahdeksannen luokan joulukuussa. Hänen kanssaan sitten olinkin yhdessä yli 6 vuotta. Meillä oli hyvä suhde. Joskus ajattelin, että hänen kanssaan oon loppuelämäni ja kuinka ihanaa kertoo sitten lapsille, että ollaan oltu yhdessä siitä saakka kun ollaan oltu 14-vuotiaita ja ollaan toistemme ekat ja ainoot! Noh, ei se menny ihan niinko elokuvissa. Kun tulin Australiasta kotiin niin asiat alko meneen huonommin ja erottiin siitä puolen vuoden päästä. Ollaan ihan hyvissä väleissä edelleen.

Niin. Vaikka olinkin mieleltäni sairas, niin onnistuin silti pitämään yllä suhdetta. Koulu meni keskiarvosesti, mulla oli numeroita 5-9 välillä, kun pääsin yläasteelta. Kävin lukion ajallani, vaikka se olikin todella vaikeeta aina välillä, mutta valmistuin silti arvosanoilla A, B, C ja C; lyhyt matikka, äikkä, enkku ja terveystieto. En samantein päässy uuteen kouluun, joten tein töitä ja matkustin Australiaankin tekeen töitä. Voin joskus kertoo siitä reissusta.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Lapsuus

Lapsuuteni oli omasta mielestäni, nykyään kun ajattelen, niin haastava ja opettavainen. En saanut olla lapsi paljoa, leikkiä niillä barbeilla tjsp. Jo nuorena, kun isä joi, niin jouduin pitämään itsestäni huolta. Täytyi miettiä, että mistä saa ruokaa ja piti huolehtia, että herää ajoissa kouluun.

Isäni ei juonut koko aikaa. Hänellä saattoi olla viikon, kahen tai kolmen putki, jonka jälkeen hän saattoi olla hyvin yli puoli vuotta täysin vesiselvä. Hänellä oli lääkitys, joka ei auttanut.

Lapsuudessani on hyviäkin muistoja. Käytiin uimassa, laskettelemassa ja mä oon harrastanu 15 vuotta hevosia eli mut on viety ratsastustunneille jo kun olin kahdeksan. Vanhempien eron jälkeen jäimme siis isän luokse asumaan, koska äiti muutti omakotitalosta pois. Näin äitiäni joka toinen viikonloppu.

Lapsena muistan, että ajattelin, että täähän on ihan normaalia, kaikkien iskät juo. En aatellu, että tässä ois mitään hävettävää tai asiaa pitäis jotenkin peitellä. En peittele sitä nytkään. Mä oon todella avoin asioistani ja pystyn puhuun melkeen mistä vaan. Kai se raja jossain menee, ei oo tullu vielä vastaan ainakaan.

Mulla oli lapsena yks todella läheinen kaveri, jonka perhe tiesi meidän tilanteen. Kaverin äiti ei ihmetelly, jos keskellä viikkoo tulin pariks yöks heille. Asuinkin yhdessä vaiheessa heidän luona, tästä lisää myöhemmin.

Iskän kuolema oli tapaturma. Hän kuoli tulipalossa, tukehtui häkään. Minulle on sanottu, että veressä ei ollut alkoholia, vaan iskän omat reseptilääkkeet. Kun tulipalo alkoi, niin olimme äidin luona viettämässä viikonloppua, oli perjantai. Kaverini naapurista soitti minulle, että meidän talo palaa. Annoin puhelimen äidille ja sanoin, että meillä palaa. Kaverini antoi puhelimen isälleen. Äitini oli puhelimessa hetken ja kysyi, onko siellä ketään. Huusin “iskä on siel, iskä on siel!”. Äiti huusi puhelimeen ” *isän nimi* on siellä!”. Siinä vaiheessa kun iskä saatiin ulos talosta niin oli jo liian myöhästä. Ensihoitajat yritti elvyttää, mutta ei saanut enää iskää virkoon.

Äiti sano mulle itkien, että “iskä on kuollu”. Muistan, että itkin paljon. Toinen veljistäni oli myös äidin luona eikä reagoinut asiaan mitenkään. Toinen veljistäni oli siellä paikan päällä. Muistan, että jonkin ajan kuluttua menin koneelle ja Meseen ja kerroin kavereille, että mun iskä on kuollu.

Seuraavana päivänä mentiin kattoon talon raunioita, ei me paljoa sieltä saatu pelastettua. Tavarat oli nokisia, ja koska katto oli romahtanu osasta taloa niin luntakin oli sisällä. Täähän tapahtu siis helmikuussa. Mulla oli oikeestaan ne vaatteet, mitkä olin äidin luo pakannu mukaani. Jotain videoita ja kuvia otettiin, en mä oikeen muista otettiinko muuta.

Sunnuntaina sitten muutettiin muarin luo, koska äiti asu eri paikkakunnalla ja muari kotikylässä. Siellä sitten asuin seuraavaan kesään ja kävin normaalisti viidennen luokan loppuun. Kesällä sitten muutin äidin luo ja alotin kuudennen luokan. En viihtynyt yhtää ja halusin kotikylään takasin. Kuudennen luokan joulomalla muutin tälle kaverille kenestä mainitsin aikasemmin. Pääsin takas vanhalle luokalle ja samat kaverit. Asuin tän kaverin luona noin 2,5 vuotta, kunnes muutin veljeni kanssa asumaan yhteen, siinä samassa asui myös hänen tyttöystävänsä. Me asuttiin kolmistaan muutama vuosi, kunnes 18-vuotiaana, melkein 19, muutin omilleni.

Tällanen lapsuus meikäläisellä. Kysyttävää? Kysy, mä vastaan.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili.

Ensimmäinen postaus!

Nonniin, tästä se alkaa.

Elikkäs, tuolta “Wili” sivulta voitte lukea vähän taustaa minusta. Olen myös Suomen Mielenterveysseuran Hyvän mielen lähettiläs ja heidän kanssaan yhteistyössä.

Haluan heti sanoa, että aina saa kysyä mitä tahansa ja pyrin vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, jos ne ovat “fiksuja” kysymyksiä. Eli en vastaa selkeästi mihinkään trollauksiin tms…

Vähän omaa taustaani tarkemmin. Olen nuorin lapsi perheestäni, minulla on 2 vanhempaa veljeä ja äiti. Isäni kuoli tapaturmaisesti 2006, kun olin 11-vuotias. Tämän jälkeen masennus on selkeästi puhjennut ja virallisesti se diagnosoitiin minulle kun olin yläasteella ja samalla sain post-traumaattisen stressioireyhtymän diagnoosin. Lapsuuteni ei muutenkaan ollut helpoimmasta päästä, vanhempani erosivat kun olin noin 5-6 vuotias ja isäni oli alkoholisti. Hän ei kokoaikaa ryypännyt, mutta selkeitä putkia oli välillä päällä. Myös muitakin menetyksiä on tapahtunut lähiaikoina. Äidinäitini eli muari kuoli syyskuussa 2015 syöpäkamppailuiden jälkeen, jouduin lopettamaan hevoseni marraskuussa 2015 ja yksi parhaimmista ystävistäni teki itsemurhan syyskuussa 2016.

Olen käynyt paljon juttelemassa erinäisten ammattilaisten kanssa. Pääsin nuorisopsykiatrian poliklinikan asiakkaaksi yläasteella. Siellä hoitokontakti loppui kun olin 19-vuotias eli 2014 loppuvuodesta. Sen jälkeen olin ilman hoitokontaktia pitemmän aikaa. Muutin Tampereelle ja aloitin 2015 syyskuussa urheiluhierojakoulun ja sen kautta tuli opiskeluterveydenhuolto, mutta mieliala-asiat eivät olleet niin pinnalla (ehkä?). Aloittaessani TAMKin niin opiskeluterveydenhuolto sielläkin on ja nyt viimeisen vuoden aikana on minulle suositeltu terapiaa ja lääkitys on yritetty laittaa kuntoon.

Ensimmäisen kerran sain masennukseen lääkityksen lukion viimeisenä vuonna. Silloin aloitettiin Seronil. Se lopetettiin vuoden päästä sitä. Sitten sain uudestaan Seronilin käyttöön keväällä 2016 muutamaksi kuukaudeksi, koska minulla ja opiskeluterveydenhuollolla kävi vähän moka. En muistanut uusia reseptiä ennen heinäkuuta ja he olivat heinäkuun lomalla, ja mielialalääkitysreseptejä he eivät uusineet ilman, että kävi lääkärin vastaanotolla. Joten se lääkitys loppui vähän ikävästi seinään kesällä 2016. Nyt keväällä 2017 minulle aloitettiin kolmannen kerran Seronil. Se on siis toiminut minulla todella hyvin. Lääkärini sanoi keväällä, että masennuslääkitystä tuskin tullaan purkamaan, ainakaan lähiaikoina eikä välttämättä enää koskaan. Hän kertoi, että olen sairastanut masennusta niin pitkään, että aivoissa jotkin reseptorit, jotka ottavat vastaan serotoniinia tai tuottavat sitä, niin ovat luultavasti surkastuneet. Tämä ei ole minulle mikään ongelma, syönhän mä Thyroxinia lopunelämäni myös (kilpirauhasen vajaatoimintaan).

Kesäkuussa 2017 kävin magneettikuvissa selästäni ja sieltä löytyi L4-5 välin kuluma ja madaltuma, joka on noin kolme ja puoli vuotta tähän mennessä aiheuttanut minulle hermosärkyä. Fysiatri suositteli, että mielialalääke vaihdettaisiin sellaiseen, joka vaikuttaisi myös hermokipuuni. Heinäkuussa alettiin tekemään vaihdosta Seronil 30mg:sta, Venlafaxin 225 mg:aan. Vaihto sujui joten kuten, mutta nyt syön Venlafaxinia. Syksyn mittaan on tullut, omasta mielestäni ilkeitä, haittavaikutuksia. Tai haittavaikutus eli en saa orgasmia, joka on yksi venlafaksiinin haittavaikutuksista. Venlafaxin vähennettiin 150mg, jolla ei ollut vaikutusta haittavaikutukseen ja mielialani huononi. Nyt maanantaina 2.10 aloitin Voxran kaveriksi. Jos Voxra sopii, niin Venlafaxin puretaan pois. Tälläinen lääkitys… Ainiin, ja iltaisinhan mulla menee melatoniinia 5mg ja Pregabalin 75mg (paremmin ehkä tunnetaan markkinanimellä Lyrica).

Tässäpä nyt ehkä vähän lisää taustoja minusta.

Seuraavaan postaukseen, rakkaudella

Wili.