Itsetunto

Niinko viime postauksessa totesin, mun itsetunto on aivan paska. Mä en koe, että oon hyvä missään. Usein musta tuntuu, että kukaan ei halua hengata mun kanssa. Mä periaatteessa tiedän, että mun mies rakastaa mua, mutta en tajua miks se rakastaa mua. Tiedättekö, sillee, että te tiedätte jotain, mutta se asia ei käy vaan järkeen teille, ett miks se asia on näin? Mä tiedän, että mun mies rakastaa mua, mutta en ymmärrä miks. Mulla on kavereita, mutta en ymmärrä miks.

Mun yks kaveri on useempaa kertaa koittanu kehua mua mun laulutaidosta. Ja en todellakaan ymmärrä miks. Jos laulan muiden kuulleen oon aivan järkyttävässä humalassa karaokessa. Toinen paikka missä mun laulua kuulee on auto ja jos kotona kuuntelen musaa niin laulan, koska osaan sanat moneen biisiin. Mun mies on yrittäny kans, sano kerran, että “lauloit täydellisesti oktaavin alempaa”. Voi helvetti. En osaa vastaanottaa tollasta. Sanon “pfft älä vittu viiti” ja jos jatkaa niin kiellän, ettei mua saa kehua, koska en osaa vastaanottaa sitä. Myöskin, jos yrittää antaa mulle mun laulamisesta jotain rakentavaa palautetta, niin otan sen itteeni niin lujaa, että lupaan, etten koskaan ikinä laula missään. Toi on niin absurdia, etten aina ymmärrä itteeni.

Mä tiedän miks tunnen itteni näin paskaks. Mua on kiusattu ala-asteella. Ja sen jälkeen oon kuullu vaan, että mua on kritisoitu. Joku saattaa sanoo jotai kivaa mun ratsastuksesta ja seuraavassa lauseessa kertoo, mitä voisin tehä paremmin. Kuulen vaan sen mitä voisin tehä paremmin ja pää lisää “vittu oot paska, lopettaisit vaan”. Omasta mielestäni en osaa tehä mitää, myöskin viitateen edelliseen postaukseen, ajattelen etten oo rohkee. Mä en ajattele itestäni mitään positiivista. Oon hyödytön läski paska, joka ei osaa mitään.

On mua kehuttu. Mun kutomista, mun atk-taitoja, mun ratsastusta, mun laulua. Mutta mä en usko niitä puheita. En myöskään tiedä miks mulle valehdeltais. Ehkä siks, ett tuntisin jotain hyvää itestäni ja sit ne pystyy piikittään lujempaa? Saa mut polvilleen ja ampuu selkään.

Mä tiedän, että totta kai osa johtuu myös masennuksesta. Mä en koskaan voi unohtaa, että kuinka moneen asiaan masennus ottaa osaa. Voi olla, että tää kaikki johtuu masennuksesta. Masennus on se iso musta pilvi, josta sataa mun muut oireet.

Mä toivon, todellakin toivon, että joku päivä voisin sanoo itelleni ja tarkottaa sitä, että mä oon hyvä ja mä osaan. Jos nyt meen peilin eteen ja sanon itelleni, että “mä oon hyvä ja mä osaan” niin mun aivot sanoo takas “älä vittu valehtele itelles”.

Välillä mietin, ett onko mulla joku skitsofrenian tyyppinen juttu, mutta ei ihan niin kummiskaa. Vaan, että mun aivoissa on kaks eri puolta, järki ja tunne melkeempä, toinen voi sanoo mulle vaikka mitä ihanaa, ja sitten se toinen, realistisempi, tulee ja sanoo toista. Vai onko se puoli se realistinen? Voin ite melkeempä kattoo peiliin ja toinen puoli huulista sanoo, että “sä oot hyvä” ja toinen nauraa, että “älä valehtele”. Haluan tästä eroon, haluan sanoo itelleni tosissani positiivisia asioita.

Mä en keksi muuta hyvää lopetusta, kun lopetuksen. Seuraavaan kertaan, rakkaudella,

Wili.

DVRJ5997

Terapia

Terapiassa käynti on rankkaa. Se ei aluks tuntunu siltä, mutta nyt kun on taukoa siitä, niin sen tajuaa, että se on rankkaa. Et todellakaan voi olla hirveen huonossa kunnossa, jotta siitä olis jotain hyötyä.

Aijon nyt avautua mun kaikista isoimmasta pelosta, mitä käsitellään terapiassa aikamoisella intensiteetillä. Se on kuoleman pelko. Jos sua ahdistaa tämä kyseinen asia, niin tää postaus voi olla rankkaa tavaraa.

Terapiassa mulle on selvinny paljon asioita jo tästä kuoleman pelosta. Mä edelleen pystyn puhumaan kuolemasta, mutta se on vaan sanoja ja ääntä mitä musta tulee, tai tässä tilanteessa ajatuksia ja tekstiä. Eikä ees mitään syvällisiä ajatuksia. Ihan kun mun ajatukset olis monessa tasossa ja tällä hetkellä, kun kirjotan tätä niin se on sillä ensimmäisellä tasolla, ja jotta pääsen muille tasoille, mun pitää tietoisesti avata ovi sinne.

Terapeutti on sanonut mulle, että mulla se kuolemattomuuden illuusio on kadonnu. Sitä ei oo enää, koska oon kokenu paljon kuolemaa pienen ikäni aikana. Isä kuoli, kun olin 11-vuotias, ja se on se isoin ja traumaattisin asia. Monilla on varmasti siihen mennessä, kun on 20-v niin kuollu esimerkiksi mummu tai pappa, tai lemmikki, tai joku setä tai täti tai joku. Sä luultavasti oot kokenu kuolemaa jotenkin. Musta tuntuu, että oon kokenu sitä aivan liikaa ja aivan liian läheltä. Siks se kuolemattomuuden illuusio on kadonnu.

Tosiaan… Kun olin 1-v, niin mun vaari sekä pappa kuoli. Pappa kuoli sydänkohtaukseen syksyllä -95 ja vaari keuhkosyöpään helmikuussa -96. Näistä en muista mitään. Mulle on vaan kerrottu, että makasin vaarin vieressä, kun muut oli papan hautajaisissa. Mun mummu kuoli, kun olin 7-v. Mummusta muistan, että se söi usein silakkaleipää ja hänen luona oli kylpyamme. Hän kuoli aivoverenvuotoon. Seuraavaks, mun isä kuoli. Helmikuussa -06, tasan 10 vuotta myöhemmin, kun vaari. Kyllä, samana päivänä, 3.2.1996 ja 3.2.2006. Myös, mun täti kuoli 3.2.2006. No, vaaria en tuntenu ja täti ei ollut läheinen, mutta vittu millä todennäkösyydellä?

Olin 11-v, mulla oli kuollu 3 isovanhempaa, isä ja täti. Tästä ei kauaakaan, kun meidän koira piti lopettaa. Se oli vanha ja rakas, sai viettää elämänsä viimeset vuodet enon kanssa mökissä mettässä. Sinä päivänä, kun täytin 18, oli mun enon hautajaiset. En menny.

Mulle todella läheinen muari kuoli syyskuussa 2015, oltuaan neljä kuukautta sairaalassa. Samana päivänä mentiin miehen mummon synttäreille, hän tais täyttää 70 tai 75. Jouduin lopettaan mun hevoseni, Feetun, marraskuussa 2015. Siitä seuraava syyskuu, mun yks parhaimmista kavereista kuolee. Mun 23 elinvuoden aikana oon kokenu ainakin kymmenen kuolintapausta, ihmisiä ja eläimiä. On ollut muitakin lemmikkejä esimerkiks. Ne on vaikuttanu muhun eri tavoilla. Näättekö nyt miks kuolemattomuuden illuusio on mulla poissa? Mä tajuan kuolevani joku päivä, ja pelkään, että kuolen, kun oon nuori. Nuorella tarkotan sitä, että en oo saanu elää koko mulle tarkotettua elämää loppuun. Haluan olla vähintään 100-vuotias ja kokenu kaiken.

Kun mua ahdistaa kuolema, mun ajatukset lähtee lentoon. Kuolema on lopullinen asia ja mä en koskaan enää ikinä tuu oleen täällä. Tää jo pelkästään saa mut nytkin ahdistumaan aivan älyttömästi. Tää maailma jatkaa menoaan ja mä kuolen. Kaikki mulle rakkaat ihmiset ja eläimet kuolee. Jumalauta, nyt ahdistaa.

Terapeutti sanoo, että mutta ne on vaan ajatuksia, ne ei voi satuttaa sua. Eipä kai niin, mutta kun se ahdistus on niin helvetin voimakasta ja tiedän, etten enää voi sitä työntää jonnekki ajatusten nurkkaan ja ajatella, että “käsittelen tän myöhemmin”. Se mikä oli joskus myöhemmin on nyt. Mun on käsiteltävä tää asia nyt. Mun on ajateltava ne ahdistavat ajatukset ja päästä niistä yli. Kuinka kliseistä se on onkaan, mutta niin helvetin totta. Mun pitää hyväksyä ne ahdistavat ajatukset ja ajatella ne, ja päästä niistä yli.

Mua pelottaa se, että joku juoppokuski ajaa mun auton kylkeen ja kuolen. Mua pelottaa sellaset asiat, mille en voi mitään. Mä en voi koskaan tietää, että jos kuolen onnettomuudessa. Ja se vasta onkin perseestä. Mutta itseasiassa, se ahdisti keväällä vielä enemmän mitä nyt. Mä oon käsitelly asiaa ja se ei oo enää ahdistava.

Terapia laittaa sut ajatteleen niitä asioita mitä et halua ajatella. Mä en oo koskaan kieltäny mun kuolemanpelon olemassa oloo, oon vaan aina tietosesti sysänny ne ajatukset jonnekki muualle. Lukinnu ne sinne ajatuskerrosten viimesimpään kerrokseen minne en oo koskaan halunnu palata.

Mulle sanotaan, että oon rohkee. Olin rohkee, kun 19-vuotiaana lähdin Australiaan yksin. Olin rohkee, kun 23-vuotiaana lähdin Tanskaan tekeen töitä. Oon rohkee, kun puhun asioista, esimerkiks iskän kuolemasta. Mä en nää itteeni rohkeena. Mä nään itteni pelokkaana tyyppinä, jonka täytyy elää nyt. Mun täytyy saada kaikki, tehdä kaikki ja mennä kaikkialle. Mua ei estä mikään, koska pelkään sitä mikä vääjäämättä odottaa mua. Mä haluan olla merkitsevä tyyppi, haluan tehdä muutosta. Haluan, että joku päivä, joku sanois mulle, että mun ansiosta on tapahtunu jotain.

Mun päässä on paljon vialla asioita. Oon helvetin epävarma, inhoon itteeni ja omaa ulkonäkööni… Mun kaks kaverii oli suunnitellu keskenää, ett ne lähtee suppaileen ja ne puhu tästä, kun ne laitto mun rastoja. Mulle tuli fiilis, että ne ei halua mua sinne ja siks ne ei pyydä mua lähtee mukaan. Ihan tosissani mä ajattelin näin. Ne ei halua olla mun kanssa. Jostain syystä kysyin, ett voinks lähtee mukaan ja ne sano, ett totta kai. Mä en muista mitä seuraavaks sanoin, mut toinen kaveri sano “hmh, Wilii…” tarkottaen, että miks vitussa sä puhut ja ajattelet noin. Mä_en_vittu_tiedä.

Musta tuntuu, että näistä muista asioista täytyy tehdä toinen postaus, koska tää alkaa oleen helvetin pitkä.

No mutta, seuraavaan kertaan,

Wili.

Loma

Tänään oli ensimmäinen lomapäivä. Tätä on odotettu. Vähän (ehkä) stressitöntä aikaa ennen harkkaa. Heti kyllä ens viikolla alan lukemaan uusintatenttiin, jonka käyn tekemässä harkan aikana.

Joululahjat on ostettu ja pakattu. Tänä vuonna en oo jaksanu laittaa mitään joulukoristeita enkä ees hakee mun kuusta varastosta. Tää on eka kerta muutamaan vuoteen, etten oo jaksanu tehä noita asioita. Yleensä oon tosi innoissani joulusta, ja joulukuusi on pystyssä ja koristeltu viimestään 15. joulukuuta ja jouluvalot partsilla 1. joulukuuta. Nyt oon vaan tehny kouluhommia, ollu teatterikerhon treeneissä ja kotona käyny nukkumassa.

Tammikuussa alkaakin ens kevään näytelmän treenaus kunnolla. Tää syksy harkkoja oli joka tiistai, tammikuussa on aina yhteiset treenit tiistaisin ja torstain, ja joka viikko on jaettuja treenejä. Jaetuissa treeneissä treenataan vaikka yhtä kohtausta ja ohjaaja pyytää tietyt tyypit paikalle. En saa kertoo näytelmän nimee vielä, koska nimen julkasu on tammikuussa. Huhtikuussa meillä on 5 näytöstä, jos joku teistä lukijoista asuu Tampereella niin suosittelen tuleen kattoon. Näytelmä kertoo yksinäisyydestä, ja perustuu tositarinoihin. Meidän kässäri on aivan mahtava. Facebookista löytyy Teatterikerho Ääriraja.

Tän vuoden viimeinen terapiakäynti oli tiistaina. Puhuttiin mun yksinäisyydentunteesta. Tunnen välillä olevani todella yksin, vaikka oonkin todella ekstrovertti. Mutta siitäpä se ehkä just johtuu. Mun kaikki kaverit on sellasia, että ne välillä tarvii omaa aikaa ja aikaa latautua yms. Mä lataudun, kun oon muiden ihmisten kanssa. Ja kun en voi olla muiden kanssa, niin lamaannun. Mä vaan lamaannun sänkyyn kattoon Netflixiä tai pelaamaan. Mä tarvin todella paljon muita ihmisiä ympärilleni, vähän liikaakin välillä. Mut tää ei oo aina ollu tällasta. Välillä oon ollu todella itsenäinen ja “mä pärjään”-meiningillä, etten tarvi ketään enkä mitään apua. Oon edelleen itsenäinen tietyissä asioissa, mutta tarvin paljon enemmän seuraa, mitä ihmiset pystyy mulle tarjoamaan, ja se lamaannuttaa mut. Ja koska on huono itsetunto ja masennus, niin aivot alkaa ajatteleen, että “ei kukaan susta tykkää/tykkää hengaa sun kanssa” tms vaikka järjellä tiedän, että se ei oo totta. Tässä kohtaa taas se järki ja tunteet alkaa kamppaileen, ja tunteet voittaa.

Eilen mun kaveri sano, että en anna tarpeeks krediittii itelleni mistään. En oikeestaa kehu itteeni yhtää mistää. Mun kaverin äitiki oli kysyny tältä kaverilta, että miks jotenki “kuuluttaa suureen ääneen tietämättömyyttään, vaikka se tietää paljon”. Mut en mä omasta mielestäni tiedä tai osaa. Ja taas kerran: huono itsetunto, huono minäkuva. En pidä itteeni missään arvossa. Ja taas kerran: järki koittaa huutaa, että kyllä sä tiät ja osaat, mutta tunteet tukahduttaa sen, kunnes ei enää mitää järjenääntä kuulu. Sen jälkeen tunteet alkaa rauhassa kuiskimaan päälle, “sä oot aivan vitun tyhmä ja tietämätön paska, etkä osaa yhtää mitää, miks ees yrität, kun tiedät, että epäonnistut?”. Mä en koskaan kehu itteeni, koska en omasta mielestäni oo kehun arvonen. Jos joku mua kehuu, niin joko ajattelen, että “älä ny vittu viiti valehdella” tai sit sanon “no eeeeii..”. Koita nyt sitten näitä asioita selittää ihmiselle, tai ihmisille, jotka pystyy kehuun ja kritisoimaan itteensä terveessä määrin.

Masennus, huono minäkuva, huono itsetunto, ahdistus, post-traumaattinen stressioireyhtymä. Nää on paskoja kavereita, joiden kanssa vaan joudun elään. En tiedä miten niistä pääsee eroon. En oikeesti tiiä, miten saan parannettua minäkuvaani tai itsetuntooni. Sitä asiaa lähdin selvittäänkin terapiaan.

Tiedättekö, jokaisen valittavan postauksen jälkeen, haluaisin pyytää anteeks sitä, että valitan.

Joten, kiitos ja anteeks, ja rakkaudella ens kertaan

Wili.

 

Nopeat kuulumiset

Taas on vierähtänyt tovi viime kirjoituksesta… Noh, ei pidä potea huonoa omatuntoa asiasta, aina ei vaan kerkiä tai jaksa.

Toka vika kouluviikko ennen joululomaa menossa. Tänään oli ainut “oikee” koulupäivä tällä viikolla, maanantaina kylläkin kävin tekeen tentin tenttiterraariossa ja huomenna täytyy käydä vähän tursaita moikkaamassa.

Ens viikon torstaina vika tentti tältä vuodelta, huhhuh. Aikamoinen urakka taas ollu. Välillä on tuntunu, että käyn vaan koulussa, ja kotona sitten luen kokeisiin ja nukun. Tänään alotan lukeen viimeseen tenttiin. Lasten hoitotyö on aiheena ja kun haluan lapsiin suuntautua niin nyt pitää sitten saada asiat päähän.

Mulla laskettiin Venlafaxin yhteen kapseliin päivässä ja sen kaverina edelleen Voxra. Siitä on nyt 1,5 viikkoo ja voin sanoa, että näkyy ja tuntuu olossa. Ei oo semmosta puhtia enää päällä ja ehkä vähän enemmän oon ollu alakulonen, mutta mun orgasmiongelmani on lähtenyt! Joten, luulen, että laitan lääkärille soittopyyntöä jos vaikkapa Voxraa vois nostaa. Täytyy varmaan se asia hoitaa ennen joulua, tai ennen vuoden vaihtoa, että sitten kun viikolla 2 meen harkkaan niin ois pirtee mieli. Tiedän kyllä, että mielialaan vaikuttaa myös tää pimeys. Ja stressi. Ja koulu. Jajajajaja…

Viime yönä en jostain syystä saanut ollenkaan nukutuks ja nyt oon valvonu vuorokauden ja tuntuu vähän höpöltä. Mietiskelin tässä, että jos yrittäis valvoo vaikka 18 saakka ja menis sitten nukkuun niin sais ainakin unta. En oo nyt parina iltana ottanu melatoniinia, koska haluan tehdä niin, että syön melatoniinia 2 vk – 1 kk putkeen ja pidän vähintään 1 viikon tauon. Se on ihan suositeltavaa, ettei aivojen oma melatoniinituotanto ihan surkastu pois. Mut vaikka en oo melatoniinia ottanut, niin oon yleensä aina jossain vaiheessa nukahtanu. Tänään alko oikeesti väsyttään 2 minuuttia ennen 7, ja herätys soi 7. Sitten koulussa siinä 11 aikaan silmät lipsu kiinni ja meinasin nukahtaa istuvalteni. Mutta nyt, oon pirtee taas. Vähän ehkä se pelottaa, että jos meen nukkuun nyt päikkärit niin ne venyy 3-4 tunnin päikkäreiks, tai pahimmas tapaukses johonkin kello 22-23 saakka ja sit oon taas yön hereillä.

Huomenna mennään käymään Turussa, moikkaamassa anoppia ja viemässä joululahjoja. Myös yhdellä kaverilla on TJ 0 -päivä huomenna niin täytyyhän sitäkin juhlistaa. 😉

Ainiin! Mursin oikeen jalan keskimmäisen varpaani sunnuntaina. 😀 Se oli jotenki oudon hauska juttu. Löin sen sunnuntaiaamuna listaan ja siihen tuli verta vuotava haava. Laitoin laastarin ja koko päivän ajattelin, että se on kipee, koska haava, right? No, illalla otin laastarin pois, niin varpaassa järkyttävä mustelma. Aloin epäileen, että se on murtunu, koska hassussa paikkaa mustelma. Maanantaiaamuna kävin näyttämässä terkkarissa, ja sairaanhoitaja oli vaan, että selkeesti murtunu. Kuvia ei otettu eikä sitä kipsata, mutta se varvas on tuettuna toiseen varpaaseen tukisiteellä. Ja se paranee viimestään 4 viikon kuluessa, eli viimestään kun harkan pitäis alkaa niin pitäis olla varpaan parantunu. Ehkä paras säkä ikinä.

Jooh, eipä tässä muuta. Meikäläinen varmaan syö jotain ja yrittää lukea tenttiin. Saas nähä tuleeko siitä mitään väsyneenä, vaikka ei väsytä. 😀

Ens kertaan, rakkaudella

Wili

Miksi nimi “Parantumaton mieli”?

Mulle virallisesti diagnosoitiin keskivaikea masennus ja post-traumaattinen stressioireyhtymä, kun olin 9. luokalla eli olin 15-vuotias. Siitä on nyt 8 vuotta. Itse kuitenkin sanon, että olen sairastanut masennusta yli 10 vuotta, koska isäni kuolemasta tulee kohta 12 vuotta ja olen omasta mielestäni ollut sieltä saakka masentunut.

Isäni kuoli tapaturmaisesti tulipalossa 03.02.2006. Hän oli 46-vuotias. Itse olin 11-vuotias.

Screenshot-2017-11-30 Wilhelmiina Linjama ( joeymistake) • Instagram-kuvat ja -videot

Tossa on kuva mun tatuoinnista, kun se oli just tehty. Otin sen kesällä 2013.

Niin, miksi “parantumaton mieli”? Sehän on aika negatiivinen.

Mä olin lääkärissä tossa viime tammi-helmikuussa. Oltiin alottamassa mulle kolmatta kertaa masennuslääkitystä. Lääkäri puhu, että voi olla, että tätä masennuslääkitystä ei pureta hetkeen multa pois, ei siis vuosiin ja ei välttämättä koskaan. Ja hän kysyi, että haittaako tää mua. Mä mietin hetken ja vastasin “ei haittaa, koska mulla on toinenkin lääkitys mitä syön loppuelämäni”. Sen jälkeen lääkäri puhui, että mun aivoissa voi olla sellanen tilanne, että aivot ei välttämättä tuota tarpeeks serotoniinia tai sitten reseptorit on surkastunu sen verta, että ne ei pysty hyvin ottaan sitä vastaan. Mua lähinnä nauratti siinä hetkessä, että “nonnii, mullon oikeesti aivoissa jotain vikaa”.

Tänäkään päivänä mua ei haittaa se, että tulisin loppuelämäni syömään masennuslääkkeitä. Nää lääkkeet tekee mulle niin hyvän olon, että mä jaksan elää ja olla utelias elämänjanoinen oma itseni. Onneks on lääkkeitä, jotka auttaa. Mä muistan liian hyvin ne ajat, kun lääkitys ei oo ollu päällä ja en mä sitä halua. En mä halua tuntee itteni kurjaks vaan sen takia, etten söis lääkkeitä. Mulla on vikaa kilpirauhasessa ja lääkkeet auttaa siihen. Mulla on vikaa aivoissa ja lääkkeet auttaa siihen.

Siks “Parantumaton mieli”, mun mieli ei tuu koskaan paraneen. Oon koittanu hylkää sen ajatuksen, että “sit kun paranen masennuksesta”, koska en tuu koskaan paraneen. Samalla tavalla, kun ei mun kilpirauhanen koskaan ala toimiin kunnolla. Tää vois hyvin olla myös “Parantumaton kilpirauhanen”.

Vaikka oon masentunu, niin koitan ottaa kaiken irti niistä päivistä, kun se sairaus ei lyttää mua sängynpohjalle. Edelleen vaikka syön lääkkeitä, niin on todellakin huonoja päiviä, mutta suurimmaks osaks on hyviä päiviä. Edelleen huomaan, että väsyn joistain jutuista helpommin, yleensä semmosista jotka ei mua kiinnosta. Mut mä saan virtaa ihmisistä ja asioista, jotka mua kiinnostaa.

Tänään kun heräsin aamulla herätykseen kello 6.30, olin niin väsyny, että päätin olla menemättä kouluun. Onneks tunneilla ei ollu pakollinen läsnäolo. Jatkoin unia, ja heräsin klo 11 virkeenä ja nousin. Mä teen tänää vähä koulujuttuja, sen verta mitä jaksan ja sit varmaan katon Netflixiä. Tai siivoon, tai ihan mitä tahansa.

Mä tiedän, että oon varmaan täällä blogissa antanu kuvan, että jaksan kaikkee. Mä yritän ottaa seuraavana paskana päivänä videoo ja näyttää mitä ne paskat päivät on.

Mua voi seurata Instagramissa ja Snapchatissä nikillä joeymistake, tällänen mainos tähän väliin. ;D

Seuraavaan postaukseen, rakkaudella

Wili

IMG_5980

Työharjoittelu

IMG_1486Opiskelen sairaanhoitajaksi toista vuotta. Opiskelu on rankkaa ja olinkin tuossa kesäkuusta syyskuun puoliväliin saakka sairaslomalla. Nyt mulla on meneillään ensimmäinen työharjoittelu.

Mulla ei oo lähihoitajataustaa, joten joudun kaiken opetteleen. Tässä on nyt tullu harjoiteltua verenpaineen ottoa manuaalisesti ja automaattimittarilla, verensokereita mitattu ja insuliinia annettu, autettu päivittäisissä toiminnoissa kuntoutujaa yms. Perushoitoa siis.

Tää työharjoittelu on ollut mulle raskasta, välillä tekis mieli luovuttaa ja pyytää taas sairaslomaa. Oon kaks kertaa itkenyt työpaikan vessassa, kun toinen hoitaja on sanonu mulle ilkeesti. Oon myös oppinu hirveesti ja suurimmaks osaks ajasta oon tykänny olla siellä.

IMG_2961Tänään oli se toinen päivä kun itkin vessassa. Se mitä se hoitaja sano oli ihan totta, mutta tuntuu, että oon jotenkin hirveen herkkä ottaan mitään kritiikkiä vastaan. Itken nytkin kun kirjotan tätä. Tuntuu todella pahalta.

Mulla usein ottaa tunteet vallan. Järki yrittää sanoo tälläkin hetkellä, että “huomenna on uus päivä ja nyt otat opit vastaan ja teet parhaas”. Tunteet vaan puskee järjen yli sanomalla “sä oot aivan paska, susta ei oo mihinkään ja sä et oo hyvä hoitaja”. Ja minä uskon niitä tunteita.

IMG_3168

Näihin kuviin ja tunnelmiin, rakkaudella

Wili