Väsymys ei hellitä nukkumalla

Tällä hetkellä käyn töissä ja teen kaks kesäkurssia koulussa. Kesäkurssit ei vaadi onneks paljoa läsnäoloa, mutta todella paljon itsenäistä työskentelyä. Aina kun töissä on hiljasta niin otan läppärin esiin, että saan tehtyä jotain. Mulla oli tossa pari vapaa päivää ja en saanu mitään tehtyä kotona. En siis koulutehtäviä enkä mitään siivoomista tms. Oon nukkunu joka yö vähintään 12 tuntia ja edelleen väsyttää.

Onneks nää kesäkurssit ei kestä koko kesää, joten nyt pusketaan eteenpäin melkein viimesillä voimilla. Ja kyllä, pakko tehdä nää kurssit nyt, jos haluan valmistua joulukuussa.

Ajattelin, että tässä on hetki ennen ko pitää lähtee töihin ja kerkeisin tekee jtn hommia, mutta energia ei taida riittää. Taidan nukkua vielä hetken.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili.

Kesä ajatuksissa

Tovi on vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta.

Nopeat kuulumiset:

1. Erosimme tyttöystäväni kanssa, ei vain enää löytynyt romanttisia tunteita toisiamme kohtaan, mutta olemme edelleen ystäviä.

2. Koulu sujuu suht hyvin, olen saanut aikaiseksi tehtyä rästikursseja ja opinnäytetyö etenee

3. Työt alkoivat vapun jälkeen, joka on isoin syy, miksi on kiirettä ja väsymystä.

En halua työpaikastani puhua täällä blogissa sen enempää kuin, että työskentelen 10-18 vuotiaiden nuorten kanssa ja heillä on vakavia mielenterveysongelmia. Työ on haastavaa, opettavaista, raskasta aika ajoin, mutta niin mahtavaa.

Epävakaan diagnoosista on kulunut aikaa ja asiaa on pohdittu terapiassa. Nykyään huomaan vielä helpommin omat “epävakailut” ja sen myötä asiaa on helppo käsitellä ja miettiä omaa käytöstä. Se, että aivot ovat mustavalkoiset, niin on todella rasittavaa ja energiaa kuluttavaa…

Neilikka on toisessa paikassa kesälaitumilla, joka on huomattavasti lähempänä myös työpaikkaani. Se on mukava ja mieltä helpottava asia. 🙂

Kävin ottamassa toissapäivänä kaksi uutta tatuointia ja olen niistä onnellinen! Kuvassa tatuoinnit on juuri tehty. 🙂

Tuo “P”-merkki on panseksuaalisuuden merkki ja oikealla oleva merkki on helpoiten selitettävissä englanniksi eli “gender neutral”, eli se ottaa huomioon cis, trans sekä muun sukupuoliset. 🙂

Olen ihastunut taas vakavemmin yhteen ihmiseen, ja toivoin vain, että ihastus katoaisi. En jaksaisi ihastumista juuri nyt…

Tämäkin kirjoitus on nyt tehty niin, että olen menossa. Joten, ensi kertaan, rakkaudella

Wili.

Kadoksissa

Mitä kuuluu? Öh, no mä oon voinu… No, mä oon ollu ja tehny asiani. Sanotaanko näin.

Voin ihan hyvin ja samaan aikaan en. Harkka loppu perjantaina ja eilen oli Teatteri Äärirajan ensi-ilta. Ensi-illassa sattu ja tapahtu, ja mun epävakaus huutaa, että se on jotenkin mun vika. Ja samalla tavalla mun kaveri, joka on prokkikses mukana, niin on sitä mieltä, ett se on hänen vikansa. En tiiä aatteleeko kaikki tällä tavalla vai osaako joku olla realisti. Tai kun tää on mulle ihan totuutta, että tunnen näin, mut sit siel on kaks ääntä jotka huutaa “eipäs joopas”. Argh, vittu.

Ajatukset on sekasin. Voinko mä työskennellä sairaanhoitajana, kun oon epävakaa? Mut epävakaus on ei oo syy eläkkeelle tai työttömyydelle. Mun ohjaaja sano harkassa neuvoja, mitkä on samaan aikaa tosi hyvii, mut ne ei sovellu mun persoonalle. Hän siis alusti sanomansa ja sano näin: “Mä en uskonu, että sanoisin opiskelijalle koskaan näin, mutta kannattaa miettiä mitä sanoo työkavereillekki. Ei tarvi kertoo kaikesta kaikkee” ja myös “Älä kerro kellekkää siitä, että se on sulla” tarkottaen epävakaata persoonallisuushäiriötä. Hän oli muutaman vuoden päästä jäämässä eläkkeelle ja tosi hyvä ohjaaja ja uskon, että nää neuvot tulee kokemuksien kautta.

Mä olin harkassa tosi hiljanen. En kertonu itestäni paljoa mitää. Sit kun mun selkä alko oireilee pahemmi ja olin poissa töistä, nii sitten vasta kerroin totuuden, että mikä mullon selässä. Ens viikol tulee 7 viikkoo, kun mun selkä on ollu akuutisti pahempi. Se on vähintän 2 päivää viikosta voinu tosi huonosti.

Mä oon yleensä ollu tosi avoin ja kertonu kaikki masennukset yms. Nyt en puhunu pahemmi ees kuulumisiani.

Parisuhdekki on tuntunu hiton vaikeelta. Oon ollu etäinen ja vittumainen paska. Avioliittoki tuntuu nii helkkarin oudolta. Kaikki suhteet, ystävien ja perheenki. Mä en tiä mitä tehä. Haluaisin kadota, hypätä seuraavalla lennolla jonnekki kauas. Jättää kaikki. Mennä jonnekki mis kaikki ois helpompaa. Ahdistaa eduskuntavaaleista lähtien, koulu, harrastukset ja suhteet.

En tiedä miten jatkaa, oon kadoksissa.

Seuraavaan kertaa,

Wili.

Kuulumisia

On taas vierähtänyt tovi siitä, kun oon viimeks kirjottanu. Aina ko oon muistanu, että pitäis nii en oo just sillä hetkellä kerenny. Nytkin kirjotan tätä bussissa matkalla kotiin.

Sain epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin 20.2 keskiviikkona, kun mulla oli aika psykiatrille. Hän haastatteli minua ja sen jälkeen tehtiin SCID-II -haastattelu myös mikä käy kaikki persoonallisuushäiriöt läpi. Epävakaa tuli selkeästi esille ja siitä asetettiin diagnoosi. Multa löyty myös vaativan persoonan selkeitä merkkejä, mutta ei niin paljoa, että siitäkin olisi diagnoosi asetettu.

Viime viikko oli lomaviikko ja oltiin taas Eliaksen kanssa Instansseilla, ja mahtavaahan siellä oli niinko aina.

Tänään alko harkka ja seuraavat kuus viikkoo meneekin siellä. Samalla tässä tulee käytyä teatteritreeneissä, terapiassa ja opparin vääntöä myös. Kokemusasiantuntijakoulutuksen lopetin oman jaksamiseni ja aikataulujen vuoks. Onneks tajusin sen ajoissa, että en kerkiä/jaksakkaa.

Tällaiset pikakuulumiset. En ole unohtanut heitä. ❤

Ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Ajatusoksennus

Teatteri Äärirajan tämän vuoden prokkiksen reenaus on lähteny hyvin käyntiin. Viime viikolla oli ensimmäinen läpimeno ja tänään läpimenon purku. Meidän näytelmän nimi on “Kaikki keinot sallittu” ja ensi-ilta on 13.4. Kyseessä on draamakomedia kevään vaaleihin liittyen, musta ehkä enemmän komediaa kuin draamaa. Jos kiinnostaa tulla kattoon, niin ottakaa Teatteri Ääriraja esim. Facebookissa seurantaan. 🙂

Muutenkin on ollu kiirettä. Avioliitto ja parisuhde, koulu, teatteri ja hevonen. Välillä käy aivoissa ajatus, että onko mulla taas liikaa menossa samaan aikaan. Torstaina myös alkaa kokemusasiantuntijakoulutus. Mua väsyttää tosi paljon ja selkäkin on ollu kipeempi nyt lähiaikoina. Huomaan, että haluaisin olla paljon yksin, joka ei oo mulle normaalia. Oon tässä lähipäivinä huomannu, että toivoisin, että ihmiset olis hiljaa eikä puhuis mulle. Oon kiukkunen, väsynyt ja haluan vetäytyä.

Tuntuu, että terapia junnaa paikallaan. Ollaan paljon puhuttu nykypäivästä ja haluaisin päästä sinne omien ajatuksieni syövereihin. Avata ne ovet ja käsitellä vastaan tulevat ahdistavat asiat.

Parin viikon päästä aika psykiatrille epävakaan persoonallisuushäiriön asioista. En malta odottaa, haluan jo sinne!

Kesätöiden hakeminen stressaa. Haluaisin taas lähtee ulkomaille töihin joihinkin muihin hommiin, kun “oman alan hommiin”. Mut nyt pitää ajatella nenäänsä pidemmälle ja saada oman alan töitä. Ehkä myös mieluiten Suomesta.

Samaan aikaan mietin paljon sitä, että mä haluan muuttaa ulkomaille. Vaikka heti valmistuttua. Haluan toteuttaa unelmani nyt heti, enkä kohta.

En päivittäny blogia kuukauteen, koska tuntu ettei mitään tapahdu, mutta oikeestaan tapahtu niin paljon, etten kerenny päivittään. Oltiin viikonloppuna Tukholmassa käymässä ja se oli kiva reissu.

Ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Koska ihmistä pitää auttaa?

Mikä on se hetki, kun sä autat jotakuta? Pitääkö ihmisen pyytää apua? Voiko tuntematon auttaa toista?

Nää on kysymyksiä, jotka on pyöriny mun päässä muutaman päivän. Meillä oli koulussa tällänen PBL-istunto (problem based learning) ja puhuttiin päihdevieroituksesta. Opettaja kertoi, kuinka se oli huomannut naapurinsa kesällä viettävän vähän enemmän aikaa pubissa ja eikä ollut ajellut autollakaan ynnä muuta sellaista, joka viittasi lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön. Tästä tuli keskustelua, että olisiko opettajan pitänyt sanoa/tehdä jotakin. Itse vastasin, että “totta helvetissä se on sun duuni puuttua, jos sä näät tollasta”. Muut luokkalaiset eivät olleet ihan tätä mieltä. He sanoivat, että jos tuntematon tulisi heille huomauttamaan heidän alkoholinkäytöstä, niin he sanoisivat, että “mitäs vittua se sulle kuuluu”.

Minusta tämä on surullista. Heille sanoinkin, että jos naapurini olisi huomannut, että vietän kesällä paljon aikaa terasillani juoden siideriä, niin itse näkisin sen välittämisenä, jos naapuri tulisi sanomaan, että “hei, mä oon huomannu, että sä istut siinä joka päivä koko päivän siideriä juoden, oks kaikki ok?”.

En sano, että sun täytyis mennä tuntemattomille tekemään AUDIT-testiä, mutta minusta se on sun homma sanoo toiselle ihmiselle, jos hän tekee jotain, mikä voi mahdollisesti olla vaaraksi. Tämä opettaja tunsi kyseisen naapurin jotenkuten, ei sanonut mitään asiasta. Onneksi tällä naapurilla oli kyseessä tuollainen “kesäputki”. Minusta opettaja olisi voinut sanoa naapurilleen, että on huolissaan.

En myöskään sano, että sun pitäis tuntee sun kerrostalonaapurit täysin. Itse muistan lapsuudessani, että mun iskä tiesi/tunsi meidän naapurit ihan suht hyvin jolloin näkisin, että joku heistä olis voinu puuttua iskän juomiseen tai iskä jonkun muun juomiseen. Mä en vaan nää siinä mitään vikaa, että näyttää toiselle, että on huomannut tällaisia asioita ja välittää kanssaihmisistä edes sen verran, että sanoo toiselle jotain. Voi hyvin olla, että naapuri haistattaa sulle paskat, mut voi olla, että sä laitat vähän rattaita pyöriin sen aivoissa.

Mennääs alkoholista mielenterveysongelmiin. Mitä jos mä en olis koskaa ite tajunnu pyytää apua? Olisinko osastohoidossa, opiskelisinko, olisinko tappanu itteni? Olisko joku jossain vaiheessa sanonu mulle, huomattaunu asiasta, kertonu, että on huolissaan?

Ollaanko me suomalaiset (tai kaikki ihmiset) niin välinpitämättömiä, että ei muiden asiat kuulu meille muille? Onko tää kulttuuri vaan Suomessa vai onko se koko maailman juttu? Minkä takia me ollaan tässä maailmassa näin yksin asioidemme kanssa?

Mikset sä voi sanoo toiselle, että oot huolissas ja ottaa sitten vaikka ne haukut? Mitä sä siitä menetät? Et mitään. Vähintään saat kiven pois harteiltas.

Ehkä mä laitan nyt sun ajatusrattaat pyöriin ja ens kerralla mietit, ett voisitko tehdäkki jotain.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Vuosipäivä

Tänään tulee kaks vuotta ystävän kuolemasta.

Tänään on yhden kaverin synttäripäivä.

Tänään koulussa puhutaan itsetuhoisen potilaan ensiavusta.

Tänään on terapia.

Tänään on Teatteri Äärirajan Todella Avoimet Ovet.

Tänään pyöräilin kouluun.

Musta ei oikein tunnu miltään. Yskittää, koska kävi kylmä viima, kun pyöräilin. Nyt on vähä kylmä kans, kun tuli hiki. Mä istun tunnilla nyt. Pitäiskö mun tuntee jotain? Kaikkina muina päivinä on ystävää ikävä ja kuolema ahdistaa, tänään ei. Miksei ne tunteet oo tänään? Kiellänkö iteltäni ne? Enkö oikeesti haluukkaa niitä ajatella?

Mä oon pohtinu, että onko mulla joku persoonallisuushäiriö. Jokainen meistä varmasti näkee itsessään niitä merkkejä, mitä persoonallisuushäiriössä vois olla. Niitä on monta erilaista. Mun ystävällä oli epävakaa persoonallisuushäiriö. Niitä on myös epäluuloinen, eristäytyvä, epäsosiaalinen, huomionhakuinen, vaativa, estynyt, riippuvainen ja muu persoonallisuushäiriö. Sit taas kummiski aattelen, ett oon vaan luulotautinen. Ehkä vaan haluan nähdä itessäni niitä oireita.

 

 

Syksy on saapunut

Pian taitaakin tulla vuosi siitä, kun alotin tän blogin kirjottamisen. Jeij, oon jaksanut tehä tätä jopa niin kauan :3

Mutta, mulle kuuluu oikeestaan iha hyvää. Siihen nähden siis, että oon koht viikon ollu flunssassa. Viime viikon keskiviikkona alko mulla, mies tuli kipeeks viime viikon tiistaina.

Koulu on alkanu ja lähteny hyvin käyntiin. Menin kaks kurssia uudestaan ja niistä molemmista oli koe viime viikolla. Parin viikon päästä sitten taas kaks koetta. Myöskin tänä syksynä musta tuli Teatteri Äärirajan tuottaja ja somevastaava, ja niissä hommissakin on riittänyt tekemistä.

Neilikalle on saatu kärryt selkään, sen kanssa on jo ajeltu useempi viikko ja mäkin opettelen ajaan. Oon nyt pari kertaa ollu kuskina, onneks kaveri opettaa. Mua jännittää välillä ihan hirveesti, koska kärryillä ajaminen on ihan erilaista, kun ratsastus. Jos oot hevosen selässä ja hevonen säikähtää jotain, lähtee peruttaa/kääntyy ympäri tjsp, niin voit kunnolla antaa pohkeita ja melkeempä pakottaa eteenpäin, ett “nyt mennää!”. Mut kärryjen kanssa tuntuu jotenkin… voimattomalta? Neilikka pelästy vesiletkua (kyllä :D) ja lähti peruuttaan, ja sit käänty takasin kotiin. Mä en tällön ajanu vaan kaveri, niin ei meinannu kaveri saada aluks Neilikkaa pysähtyy tai jatkaan eteenpäin. Kaveri sai Neilikan pysähtyyn ja mä hyppäsin kärryn kyydistä pois. Menin Neilikan pään viereen kävelee ja näytin sille, että tää vesiletku ei oo mikään paha käärme, että ihan hyvin voit mennä tästä. Ja sit se menikin. Pitää vaan muistaa, että se on 2-vuotias, nuori kokematon tamma, joka myös testailee. Pitää pysyä tiukkana!

41073965_10214557016613008_7084711106379251712_n

Voi olla, että mulla menee jotenkin “hypomaanisen hyvin”, koska mulla on tällä hetkellä kaks masennuslääkettä päällekkäin. Mulla oli tossa kuukausi sitten lääkäri ja kysäsin, että voitaisko Voxra vaihtaa siihen Seroniliin, kun on niin paljon halvempi ja sopi mulle hyvin. Niinhän me tehtii, eli kuukauden söin 300 mg Voxraa ja 20 mg Seronilii. Tänään oli kontrollilääkäri ja kaikki on hyvin, niin Voxra laskettiin 150 mg ja Seronil edelleen 20 mg. Kuukauden päästä taas kontrolliaika.

Myöskin kuukausi sitten mulla oli ainakin sata lääkeasiaa esim. voisko Pregabalinin lopettaa, koska oon lihonu sen lääkkeen takia, ja mulla tulee 3 vuotta ehkäsykapselin laitosta tammikuussa, niin se pitäis ottaa pois ja vaihtaa pillereihin. En ota uutta ehkäsykapselia, koska 3 vuoden sisään voi tulla raskauskyseeseen, jollon vaan pillerit on helppo lopettaa.

Pregabalin lopetettiin ja aluks mun selkä oli älyttömän kipee, mut se tasaantu siitä. Nyt on oikeestaa menty takasin siihen, mitä se oli ennen kun aloin Pregabalinii syömään. Sanoinkin lääkärille, että kyllä se kipu häiritsee elämää ja olis kauheen kiva, jos sille jotain vois tehdä. Lääkäri mietti toista masennuslääkettä, joka kans auttaa selkäkipuihin, niinkun Venlafaksiini. Venlafaksiinista mulle vaan tuli sitä anorgasmiaa ja seksihalut väheni mitättömiin. Ja siitäkin lääkkeestä taisin lihota, tai sit Venlafaksiinin ja Pregabalinin yhteisvaikutuksesta. Mut lihominen loppu, kun lopetin Venlafaksiinin, niin siks ainakin luulen, että sekin lihotti. Nyt en myöskään osaa sanoo, että onko multa kilo lähtenyt sen takia, että Pregabalin lopetettiin vai onko se jotain muuta… Aika näyttää, eiks je?

Olishan se hirveen kiva, jos laihtuis sen 18 kiloo, mitä lääkkeistä on tullu. Oon siis 100% varma, että noi kilot on tullu lääkkeistä, koska: mulle tuli kuukaudessa 8 kg lisää, kun söin kuukauden Mirtazapiinia, mulle tuli puolessa vuodessa 10 kg lisää, kun söin Venlafaksiinii ja Pregabalinii, ja painon nousu loppu, kun Venlafaksin lopetettiin, mut paino ei lähteny tippuun. Nyt on lähteny ees se kilo, kun Pregabalin on lopetettu. Mä en ole muuttanu mun liikunta- tai ruokailutottumuksia, tuskin yhtään, useempaan vuoteen. Viimesin radikaalein muutos oli 2016 kesäkuussa, kun ryhdyin kasvissyöjäks. Mutta aika näyttää..?

Mulla on tosiaan hirveesti ollu nyt energiaa. Viime viikolla huomasin, että kävin todella ylikierroksilla, puhuin vielä enemmän mitä normaalisti ja nopeempaa, ja en pysyny paikallani. Mutta flunssan alettua niin oon ollu vähän rauhallisempi. Kauhee motivaatio vaan olis lähtee lenkkeileen ja pyöräillen kouluun, ja haluis muutenkin vaan tehdä kaikkee, mutta mä koitan pitää itteni mahdollisimman paljon kotona, että paranen.

Paljon oon ajatellu tota paino asiaa viime aikoina. Kauheen kivahan se ois jos vaan vois huomenna herätä normaalipainosena ilman mitää rehkimistä, mut ei se maailma valitettavasti sillee toimi… On tähän kuukauteen mahtunu synkkiäkin ajatuksia, yhessä vaiheessa pyöri taas syömisvammailuajatukset päässä. Sori, jos joku ei pidä termistä “syömisvammailu”, mut mulle ei oo koskaan diagnosoitu mitään syömishäiriöö, niin en halua sanoo, että mulla on syömishäiriökäyttäytymistä. Vaikka onhan mulla selkeesti ihan vinksahtaneita ajatuksia ruuan suhteen.

l-29422-when-i-say-i-want-to-lose-weight-and-someone-says-lets-go-to-the-gym-thats-a-bit-extreme

Oon ajatellu, että kuvaisin sellasen vlogin, että täs mun normi viikko. Mut voisin koittaa kuvata sen sellasena jaksona, joka oikeesti kertois mun jaksamisesta, eikä niin, että kahen lääkkeen voimalla oon ihan Duracell-pupu.

Ens kertaan, rakkaudella

Wili

Työharjoittelut

Tiedättekö mikä mua eniten ärsyttää koulussa? Otsikko antaa vihjettä, mutta se, että sä olet opiskelijastatuksella työharjoitteluissa.

Jos/kun saat työpaikan, sä meet sinne ja sua opetetaan tekemään asiat niin, että pärjäät itsekses siinä duunissa. Voit olla oma ittes heti, puhua sillee kun haluat ja heittää sitä läppää mitä normaalistikin. Kunhan vaan opit sen duunin ja teet siinä parhaas nii kaikki on hyvin.

Opiskelijana työpaikalla, maailman hirvittävin asia. Sun jokaista sanaa ja liikettä vahditaan. Se on hienoo, ett ihmiset ymmärtää, ett hei oot opiskelija, joten et osaa kaikkee. Ei, ei se oo se pahin. Se, ettet sä uskalla olla oma ittes. Sä et uskalla heittää sitä huonoo läppää mitä muutenkin heität, et uskalla sanoo mitää kahvihuoneessa, koska sua tarkkaillaan.

Mä aika usein uskallan. Mä tosi nopeesti uskallan olla oma itseni ja puhua asioita. Heitän sen läpän ja jossain joku kuulee sen ja sanoo ääneen “voiko toi sanoo noin?”. Okei, joo, myönnän, en aina ajattele, ennen kun puhun. Mullon kova ääni ja puhun paljon, tiedän.

Ton oon huomannut mun jokaisessa harkassa. Opiskelijan pitäis saada olla oma itsensä, opiskelija ei oo mikään semmonen, että sä voit käyttää sitä hyväkses kun on joku duuni mitä sä et haluu tehä. Opiskelijan ei tarvii tykätä kaikesta, haluta mennä kaikkeen mukaan. Mä oon aina menny, koska niin oletetaan mun tekevän.

Toinen asia, tää esimerkki on mun viimesimmästä harkkapaikasta. Kun sä haluat kertoo ja myöntää, että tää työharjoittelu oli ihan helvetin rankkaa henkisesti, niin joku sanoo, että “älä ny kaikille anna pahaa kuvaa”. En mä anna kenellekkään pahaa kuvaa, mä kerron oman totuuteni ja muut saa maalata oman kuvansa. Jos joku yhtä rikki oleva ihminen kun mä, menee samaan harkkapaikkaan missä viimeks olin, niin haluun, ett se tietää, ett siellä ei todellakaan ollut aina helppoo henkisesti. Ite olin lähellä, että keskeytin harkkani. Se oli rankkaa, mut en vaihtais päivääkään. Ne laikkarit, hoitajat, lääkärit, fyssarit, puheterapeutit… Kaikki, jotka siellä työskentelee, on aivan helvetin vahvoja ihmisiä.

Loppujen lopuks, mulla on ollut tosi kivaa jokaisessa harkkapaikassa. Jokaisessa paikassa on tyyppejä, kenen kaa tulin juttuun ja myös niitä keiden kaa en. Suurimmaks osaks palaute mitä oon saanu, huono palaute, on ollu sellasta, mikä liittyy muhun ihmisenä. En oo saanu huonoo palautetta siitä työstä mitä teen. Huono palaute on ollut juur sitä mitä kuulen muutenkin; puhun päälle, puhun paljon, puhun kovaa, huonot vitsit, huonot vitsit väärässä paikassa… Ja myönnän ton kaiken ja tiedän, että teen noita asioita. Ihan jokapäiväisessä elämässäni.

Mä en voi mitään mun persoonalle. Ja perheelleni kenen kanssa kasvoin. Siellä pitää huutaa toisen päälle, ett saat puheenvuoron ja hetikohta joku puhuu sun päälle. En siltikään vaihtais perhettäni mihinkään. Mä osaan olla kunnollinen, hiljaa ja odottaa vuorooni, mut kun innostun niin… Se on morjens.

Mun oli pakko purkaa tunteitani työharjotteluita kohtaan, koska välil tuntuu, ett opiskelijoita lytätään. Kuitenkin, monessa paikassa on ihana opiskelijamyönteinen ilmapiiri.

Rakkaudella ens kertaan,

Wili.

30688164_129788731206169_2854392280888901632_n