Terapia

Terapiassa käynti on rankkaa. Se ei aluks tuntunu siltä, mutta nyt kun on taukoa siitä, niin sen tajuaa, että se on rankkaa. Et todellakaan voi olla hirveen huonossa kunnossa, jotta siitä olis jotain hyötyä.

Aijon nyt avautua mun kaikista isoimmasta pelosta, mitä käsitellään terapiassa aikamoisella intensiteetillä. Se on kuoleman pelko. Jos sua ahdistaa tämä kyseinen asia, niin tää postaus voi olla rankkaa tavaraa.

Terapiassa mulle on selvinny paljon asioita jo tästä kuoleman pelosta. Mä edelleen pystyn puhumaan kuolemasta, mutta se on vaan sanoja ja ääntä mitä musta tulee, tai tässä tilanteessa ajatuksia ja tekstiä. Eikä ees mitään syvällisiä ajatuksia. Ihan kun mun ajatukset olis monessa tasossa ja tällä hetkellä, kun kirjotan tätä niin se on sillä ensimmäisellä tasolla, ja jotta pääsen muille tasoille, mun pitää tietoisesti avata ovi sinne.

Terapeutti on sanonut mulle, että mulla se kuolemattomuuden illuusio on kadonnu. Sitä ei oo enää, koska oon kokenu paljon kuolemaa pienen ikäni aikana. Isä kuoli, kun olin 11-vuotias, ja se on se isoin ja traumaattisin asia. Monilla on varmasti siihen mennessä, kun on 20-v niin kuollu esimerkiksi mummu tai pappa, tai lemmikki, tai joku setä tai täti tai joku. Sä luultavasti oot kokenu kuolemaa jotenkin. Musta tuntuu, että oon kokenu sitä aivan liikaa ja aivan liian läheltä. Siks se kuolemattomuuden illuusio on kadonnu.

Tosiaan… Kun olin 1-v, niin mun vaari sekä pappa kuoli. Pappa kuoli sydänkohtaukseen syksyllä -95 ja vaari keuhkosyöpään helmikuussa -96. Näistä en muista mitään. Mulle on vaan kerrottu, että makasin vaarin vieressä, kun muut oli papan hautajaisissa. Mun mummu kuoli, kun olin 7-v. Mummusta muistan, että se söi usein silakkaleipää ja hänen luona oli kylpyamme. Hän kuoli aivoverenvuotoon. Seuraavaks, mun isä kuoli. Helmikuussa -06, tasan 10 vuotta myöhemmin, kun vaari. Kyllä, samana päivänä, 3.2.1996 ja 3.2.2006. Myös, mun täti kuoli 3.2.2006. No, vaaria en tuntenu ja täti ei ollut läheinen, mutta vittu millä todennäkösyydellä?

Olin 11-v, mulla oli kuollu 3 isovanhempaa, isä ja täti. Tästä ei kauaakaan, kun meidän koira piti lopettaa. Se oli vanha ja rakas, sai viettää elämänsä viimeset vuodet enon kanssa mökissä mettässä. Sinä päivänä, kun täytin 18, oli mun enon hautajaiset. En menny.

Mulle todella läheinen muari kuoli syyskuussa 2015, oltuaan neljä kuukautta sairaalassa. Samana päivänä mentiin miehen mummon synttäreille, hän tais täyttää 70 tai 75. Jouduin lopettaan mun hevoseni, Feetun, marraskuussa 2015. Siitä seuraava syyskuu, mun yks parhaimmista kavereista kuolee. Mun 23 elinvuoden aikana oon kokenu ainakin kymmenen kuolintapausta, ihmisiä ja eläimiä. On ollut muitakin lemmikkejä esimerkiks. Ne on vaikuttanu muhun eri tavoilla. Näättekö nyt miks kuolemattomuuden illuusio on mulla poissa? Mä tajuan kuolevani joku päivä, ja pelkään, että kuolen, kun oon nuori. Nuorella tarkotan sitä, että en oo saanu elää koko mulle tarkotettua elämää loppuun. Haluan olla vähintään 100-vuotias ja kokenu kaiken.

Kun mua ahdistaa kuolema, mun ajatukset lähtee lentoon. Kuolema on lopullinen asia ja mä en koskaan enää ikinä tuu oleen täällä. Tää jo pelkästään saa mut nytkin ahdistumaan aivan älyttömästi. Tää maailma jatkaa menoaan ja mä kuolen. Kaikki mulle rakkaat ihmiset ja eläimet kuolee. Jumalauta, nyt ahdistaa.

Terapeutti sanoo, että mutta ne on vaan ajatuksia, ne ei voi satuttaa sua. Eipä kai niin, mutta kun se ahdistus on niin helvetin voimakasta ja tiedän, etten enää voi sitä työntää jonnekki ajatusten nurkkaan ja ajatella, että “käsittelen tän myöhemmin”. Se mikä oli joskus myöhemmin on nyt. Mun on käsiteltävä tää asia nyt. Mun on ajateltava ne ahdistavat ajatukset ja päästä niistä yli. Kuinka kliseistä se on onkaan, mutta niin helvetin totta. Mun pitää hyväksyä ne ahdistavat ajatukset ja ajatella ne, ja päästä niistä yli.

Mua pelottaa se, että joku juoppokuski ajaa mun auton kylkeen ja kuolen. Mua pelottaa sellaset asiat, mille en voi mitään. Mä en voi koskaan tietää, että jos kuolen onnettomuudessa. Ja se vasta onkin perseestä. Mutta itseasiassa, se ahdisti keväällä vielä enemmän mitä nyt. Mä oon käsitelly asiaa ja se ei oo enää ahdistava.

Terapia laittaa sut ajatteleen niitä asioita mitä et halua ajatella. Mä en oo koskaan kieltäny mun kuolemanpelon olemassa oloo, oon vaan aina tietosesti sysänny ne ajatukset jonnekki muualle. Lukinnu ne sinne ajatuskerrosten viimesimpään kerrokseen minne en oo koskaan halunnu palata.

Mulle sanotaan, että oon rohkee. Olin rohkee, kun 19-vuotiaana lähdin Australiaan yksin. Olin rohkee, kun 23-vuotiaana lähdin Tanskaan tekeen töitä. Oon rohkee, kun puhun asioista, esimerkiks iskän kuolemasta. Mä en nää itteeni rohkeena. Mä nään itteni pelokkaana tyyppinä, jonka täytyy elää nyt. Mun täytyy saada kaikki, tehdä kaikki ja mennä kaikkialle. Mua ei estä mikään, koska pelkään sitä mikä vääjäämättä odottaa mua. Mä haluan olla merkitsevä tyyppi, haluan tehdä muutosta. Haluan, että joku päivä, joku sanois mulle, että mun ansiosta on tapahtunu jotain.

Mun päässä on paljon vialla asioita. Oon helvetin epävarma, inhoon itteeni ja omaa ulkonäkööni… Mun kaks kaverii oli suunnitellu keskenää, ett ne lähtee suppaileen ja ne puhu tästä, kun ne laitto mun rastoja. Mulle tuli fiilis, että ne ei halua mua sinne ja siks ne ei pyydä mua lähtee mukaan. Ihan tosissani mä ajattelin näin. Ne ei halua olla mun kanssa. Jostain syystä kysyin, ett voinks lähtee mukaan ja ne sano, ett totta kai. Mä en muista mitä seuraavaks sanoin, mut toinen kaveri sano “hmh, Wilii…” tarkottaen, että miks vitussa sä puhut ja ajattelet noin. Mä_en_vittu_tiedä.

Musta tuntuu, että näistä muista asioista täytyy tehdä toinen postaus, koska tää alkaa oleen helvetin pitkä.

No mutta, seuraavaan kertaan,

Wili.

Työharjoittelut

Tiedättekö mikä mua eniten ärsyttää koulussa? Otsikko antaa vihjettä, mutta se, että sä olet opiskelijastatuksella työharjoitteluissa.

Jos/kun saat työpaikan, sä meet sinne ja sua opetetaan tekemään asiat niin, että pärjäät itsekses siinä duunissa. Voit olla oma ittes heti, puhua sillee kun haluat ja heittää sitä läppää mitä normaalistikin. Kunhan vaan opit sen duunin ja teet siinä parhaas nii kaikki on hyvin.

Opiskelijana työpaikalla, maailman hirvittävin asia. Sun jokaista sanaa ja liikettä vahditaan. Se on hienoo, ett ihmiset ymmärtää, ett hei oot opiskelija, joten et osaa kaikkee. Ei, ei se oo se pahin. Se, ettet sä uskalla olla oma ittes. Sä et uskalla heittää sitä huonoo läppää mitä muutenkin heität, et uskalla sanoo mitää kahvihuoneessa, koska sua tarkkaillaan.

Mä aika usein uskallan. Mä tosi nopeesti uskallan olla oma itseni ja puhua asioita. Heitän sen läpän ja jossain joku kuulee sen ja sanoo ääneen “voiko toi sanoo noin?”. Okei, joo, myönnän, en aina ajattele, ennen kun puhun. Mullon kova ääni ja puhun paljon, tiedän.

Ton oon huomannut mun jokaisessa harkassa. Opiskelijan pitäis saada olla oma itsensä, opiskelija ei oo mikään semmonen, että sä voit käyttää sitä hyväkses kun on joku duuni mitä sä et haluu tehä. Opiskelijan ei tarvii tykätä kaikesta, haluta mennä kaikkeen mukaan. Mä oon aina menny, koska niin oletetaan mun tekevän.

Toinen asia, tää esimerkki on mun viimesimmästä harkkapaikasta. Kun sä haluat kertoo ja myöntää, että tää työharjoittelu oli ihan helvetin rankkaa henkisesti, niin joku sanoo, että “älä ny kaikille anna pahaa kuvaa”. En mä anna kenellekkään pahaa kuvaa, mä kerron oman totuuteni ja muut saa maalata oman kuvansa. Jos joku yhtä rikki oleva ihminen kun mä, menee samaan harkkapaikkaan missä viimeks olin, niin haluun, ett se tietää, ett siellä ei todellakaan ollut aina helppoo henkisesti. Ite olin lähellä, että keskeytin harkkani. Se oli rankkaa, mut en vaihtais päivääkään. Ne laikkarit, hoitajat, lääkärit, fyssarit, puheterapeutit… Kaikki, jotka siellä työskentelee, on aivan helvetin vahvoja ihmisiä.

Loppujen lopuks, mulla on ollut tosi kivaa jokaisessa harkkapaikassa. Jokaisessa paikassa on tyyppejä, kenen kaa tulin juttuun ja myös niitä keiden kaa en. Suurimmaks osaks palaute mitä oon saanu, huono palaute, on ollu sellasta, mikä liittyy muhun ihmisenä. En oo saanu huonoo palautetta siitä työstä mitä teen. Huono palaute on ollut juur sitä mitä kuulen muutenkin; puhun päälle, puhun paljon, puhun kovaa, huonot vitsit, huonot vitsit väärässä paikassa… Ja myönnän ton kaiken ja tiedän, että teen noita asioita. Ihan jokapäiväisessä elämässäni.

Mä en voi mitään mun persoonalle. Ja perheelleni kenen kanssa kasvoin. Siellä pitää huutaa toisen päälle, ett saat puheenvuoron ja hetikohta joku puhuu sun päälle. En siltikään vaihtais perhettäni mihinkään. Mä osaan olla kunnollinen, hiljaa ja odottaa vuorooni, mut kun innostun niin… Se on morjens.

Mun oli pakko purkaa tunteitani työharjotteluita kohtaan, koska välil tuntuu, ett opiskelijoita lytätään. Kuitenkin, monessa paikassa on ihana opiskelijamyönteinen ilmapiiri.

Rakkaudella ens kertaan,

Wili.

30688164_129788731206169_2854392280888901632_n

 

Jaksaminen

Kiirettä on pitänyt. Yli kuukausi kerkesi vierähtämään viimeisestä postauksesta. Mä tuossa yhdessä vaiheessa teinkin videon, joka mun oli tarkotus postata tänne.

Tänään alkoi hiihtoloma, se kauan kaivattu loma. Tuntuu, että juuri olin joululomalla, mutta 4 viikkoa väänsin harkassa ja sitten 3 viikkoa koulussa. Harkkapäiviäkin jouduin 2 päivää korvaamaan, koska olin kipeä, ja tänään oli viimeinen korvauspäivä eli harkkakin on nyt pulkassa. Sitten 3 viikossa kurssi läpi ja koe on vasta loman jälkeen maanantaina, mutta kaikkia muita koulutehtäviä riitti.

Tuntuu, ettei vapaa päiviä oikein ole. Olen tässä kaikki 7 viikkoa mennyt sillä fiiliksellä, että kotona kerkiän käymään nukkumassa. Itsepähän itselleni nämä aikataulut teen. Päivät menivät harkassa tai koulussa, illat teatteriharkoissa. En mäkään nyt ihan 8-20 vääntänyt menemään, koska välillähän kouluun menin vasta 12.30 ja pääsin 15.45 ja teatteritreenit alkoivat 18, ja sieltä kotiin 20-21 väliin, joten aamuisin nukkui pitkään ja sitä rataa.

Omassa terveydessään sen huomaa, ettei ole kerennyt lepäämään. Tosiaan harkan aikana oli 2 viikkoa kipeänä, mutta olin vain 2 päivänä poissa. Nyt taas alkoi flunssa viime viikon sunnuntaina eli viidettä päivää taas kipeänä.

Terapiassa olen edelleen, kerran viikossa käyn. Nyt kaksi viimeisintä kertaa ollaan oikeastaan päästy siihen aiheeseen miksi halusin terapiaan; kuoleman- ja menettämisen pelko. Kuitenkaan terapiakäynnit eivät ole ahdistaneet, vaikkakin aiheet ovat itselleni erittäin ahdistavia.

Toinen ahdistava asia, painon nousu. Mullahan on pientä syömishäiriötaustaa, vaikkakaan mitään virallisia diagnooseja en ole koskaan saanut. Tajusin, tuossa tammikuun aikana, että taas on painoa tullut yhtäkkiä lisää 5 kiloa. Syksyn aikana tuli toiset 5 ja silloin elokuussa (kyllä, kuukauden sisään) lihoin 8 kiloa. Eli puolessa vuodessa painoa on tullut +18 kg. Aivan järkyttävää.

Elokuussa lihoin Mirtazapinin takia. Se nostaa ruokahalua, joten varmaankin söin kaikkea ja 8 kg matkaan mukaan. Sitten syksyn aikana 5 kiloa pikku hiljaa hiipi vyötärölle. Aloin jo miettimään, että en kai oo paksuna (en ole). Sitten tammikuussa tajusin, että mitäs helvettiä, taas vaaka näyttää +5kg. Mietin ja mietin, että miten voi olla. Syömiseni tai liikkumiseni ei ollut muuttunut. Ainut mihin lihomisen osasin yhdistää oli lääkkeet. Tutkin asiaa ja selvisihän se, Venlafaxin ja Pregabalin, molemmissa lääkkeissä haittavaikutuksena painon nousu.

Soitin liikkuvaan psykiatriseen työryhmään, joka on nyt vastannut hoidostani ja pyysin lääkärille puhelinaikaa. Ei lääkäri soittanut, ei soittanut vaikka 3 kertaa eri viikkoina soitin sinne ja sanoin, että nyt oikeesti pitäis saada asiaan jotain tolkkua.

Nyt tiistaina tuli viesti, että minulle soittaa keskiviikkona lääkäri. Olin, että jes vittu vihdoin. Lääkäri soitti, mutta se ei ollut lääkäri joka normaalisti hoitaa asioitani. Lääkäri soitti Psykiatriakeskuksesta ja siinä mielessä, että voitaisiinko minun hoitoa pikkuhiljaa alkaa siirtämään takaisin opiskelijaterveyteen. No, pusersin tämän kaiken lihomislääkejuttuni tälle lääkärille. Päädyimme lopettamaan Venlafaxinin, nostimme Voxran 150 mg -> 300 mg. Pregabalin pysyy samana, koska se pitää selkäkivut kurissa. Nyt toivottavasti paino lähtisi laskemaan.

Asia ahdistaa siksi vielä enemmän, että vaatteeni eivät tahdo mahtua päälleni enää. Vaatteista mukavimmat ovat yli-isot hupparini ja collarit. Farkkujen saaminen jalkaan on työn ja tuskan takana, joka itkettää joka kerta, kun farkkuja laitan jalkaan. No miksen käytä pelkkiä collareita ja huppareita, no koska en halua. On välillä kiva näyttää nätiltä, pistää farkut ja vähän korkoo jalkaan. Ja myöskin, pelkään, että jos luovutan farkkujen suhteen ja pidän vain collareita, niin jatkan lihomista tietämättäni.

Olen muutenkin jo reilusti ylipainoinen, olin ennenkin, ennen tätä 18 kg lihomista. Asia on koko ajan mielen päällä, koska nään ison mahani kokoajan. Vaatteet pursuaa ja puristaa, mikään ei näytä eikä tunnu hyvältä. Vaikka juuri sanoinkin, että kiva näyttää nätiltä joskus, nii joo joskus tuntuu nätiltä, mutta nyt ei. Vatsassa on lisää liloja raskausarpia, niitä löytii kainaloistakin. Ja ties mistä muualta, minne en nää… Ja kun ihan oikeasti, mä en syö paljoa mitään paskaa. Totta kai joskus tulee syötyy roskaruokaa, sipsii ja karkkii, mutta ei todellakaan sillä tahdilla, että puolen vuoden aikana olis melkein huomaamatta tullut 18_vitun_kiloa lisää.

Välillä hetken toivon, että voisin palata ajassa taaksepäin siihen, kun oli enemmän syömishäiriökäyttäytymistä.

ed

 

Loma

Tänään oli ensimmäinen lomapäivä. Tätä on odotettu. Vähän (ehkä) stressitöntä aikaa ennen harkkaa. Heti kyllä ens viikolla alan lukemaan uusintatenttiin, jonka käyn tekemässä harkan aikana.

Joululahjat on ostettu ja pakattu. Tänä vuonna en oo jaksanu laittaa mitään joulukoristeita enkä ees hakee mun kuusta varastosta. Tää on eka kerta muutamaan vuoteen, etten oo jaksanu tehä noita asioita. Yleensä oon tosi innoissani joulusta, ja joulukuusi on pystyssä ja koristeltu viimestään 15. joulukuuta ja jouluvalot partsilla 1. joulukuuta. Nyt oon vaan tehny kouluhommia, ollu teatterikerhon treeneissä ja kotona käyny nukkumassa.

Tammikuussa alkaakin ens kevään näytelmän treenaus kunnolla. Tää syksy harkkoja oli joka tiistai, tammikuussa on aina yhteiset treenit tiistaisin ja torstain, ja joka viikko on jaettuja treenejä. Jaetuissa treeneissä treenataan vaikka yhtä kohtausta ja ohjaaja pyytää tietyt tyypit paikalle. En saa kertoo näytelmän nimee vielä, koska nimen julkasu on tammikuussa. Huhtikuussa meillä on 5 näytöstä, jos joku teistä lukijoista asuu Tampereella niin suosittelen tuleen kattoon. Näytelmä kertoo yksinäisyydestä, ja perustuu tositarinoihin. Meidän kässäri on aivan mahtava. Facebookista löytyy Teatterikerho Ääriraja.

Tän vuoden viimeinen terapiakäynti oli tiistaina. Puhuttiin mun yksinäisyydentunteesta. Tunnen välillä olevani todella yksin, vaikka oonkin todella ekstrovertti. Mutta siitäpä se ehkä just johtuu. Mun kaikki kaverit on sellasia, että ne välillä tarvii omaa aikaa ja aikaa latautua yms. Mä lataudun, kun oon muiden ihmisten kanssa. Ja kun en voi olla muiden kanssa, niin lamaannun. Mä vaan lamaannun sänkyyn kattoon Netflixiä tai pelaamaan. Mä tarvin todella paljon muita ihmisiä ympärilleni, vähän liikaakin välillä. Mut tää ei oo aina ollu tällasta. Välillä oon ollu todella itsenäinen ja “mä pärjään”-meiningillä, etten tarvi ketään enkä mitään apua. Oon edelleen itsenäinen tietyissä asioissa, mutta tarvin paljon enemmän seuraa, mitä ihmiset pystyy mulle tarjoamaan, ja se lamaannuttaa mut. Ja koska on huono itsetunto ja masennus, niin aivot alkaa ajatteleen, että “ei kukaan susta tykkää/tykkää hengaa sun kanssa” tms vaikka järjellä tiedän, että se ei oo totta. Tässä kohtaa taas se järki ja tunteet alkaa kamppaileen, ja tunteet voittaa.

Eilen mun kaveri sano, että en anna tarpeeks krediittii itelleni mistään. En oikeestaa kehu itteeni yhtää mistää. Mun kaverin äitiki oli kysyny tältä kaverilta, että miks jotenki “kuuluttaa suureen ääneen tietämättömyyttään, vaikka se tietää paljon”. Mut en mä omasta mielestäni tiedä tai osaa. Ja taas kerran: huono itsetunto, huono minäkuva. En pidä itteeni missään arvossa. Ja taas kerran: järki koittaa huutaa, että kyllä sä tiät ja osaat, mutta tunteet tukahduttaa sen, kunnes ei enää mitää järjenääntä kuulu. Sen jälkeen tunteet alkaa rauhassa kuiskimaan päälle, “sä oot aivan vitun tyhmä ja tietämätön paska, etkä osaa yhtää mitää, miks ees yrität, kun tiedät, että epäonnistut?”. Mä en koskaan kehu itteeni, koska en omasta mielestäni oo kehun arvonen. Jos joku mua kehuu, niin joko ajattelen, että “älä ny vittu viiti valehdella” tai sit sanon “no eeeeii..”. Koita nyt sitten näitä asioita selittää ihmiselle, tai ihmisille, jotka pystyy kehuun ja kritisoimaan itteensä terveessä määrin.

Masennus, huono minäkuva, huono itsetunto, ahdistus, post-traumaattinen stressioireyhtymä. Nää on paskoja kavereita, joiden kanssa vaan joudun elään. En tiedä miten niistä pääsee eroon. En oikeesti tiiä, miten saan parannettua minäkuvaani tai itsetuntooni. Sitä asiaa lähdin selvittäänkin terapiaan.

Tiedättekö, jokaisen valittavan postauksen jälkeen, haluaisin pyytää anteeks sitä, että valitan.

Joten, kiitos ja anteeks, ja rakkaudella ens kertaan

Wili.

 

Koulu jatkuu

Takaisin koulunpenkillä. Täällä on ihan kiva olla harkan jälkeen.

Harkka meni mun mielestä hyvin. Sain hyvää rakentavaa palautetta ja paikka oli hyvä harjoitella perushoitoa. Seuraava harkka onkin heti joululoman jälkeen, että koulunpenkillä ei kerkiä kauan olla.

Tällä hetkellä koulussa on sellaisia aiheita kun äitiys- ja naisen hoitotyö ja lapsen- ja nuoren hoitotyö. Eilen oli ensimmäinen tunti äitiys- ja naisenhoitotyötä. Se oli todella mielenkiintoista, joten innolla odotan tämän päiväistä lapsen- ja nuorenhoitotyötunteja!

Eniten mua kiinnostaa mielenterveys- ja päihdetyö ja varsinkin lasten ja nuorten kanssa tehtävä mielenterveystyö. Yksi työura mikä kiinnostaa eniten on lasten ja nuorten psykiatrinen sairaanhoitaja. Myös kiinnostaa työ neuvolassa. Saa nähä mihin menen tekemään toisen harkkani…

Syntymäpäiväni oli lauantaina. Jee, 23 vuotta! Oikeesti mua ahdistaa todella paljon vanheneminen. Ehkä se, että taas “vuoden lähempänä kuolemaa”. Onneksi terapia alkaa perjantaina ja pääsen puhumaan näistä asioista.

IMG_5643

Työharjoittelu

IMG_1486Opiskelen sairaanhoitajaksi toista vuotta. Opiskelu on rankkaa ja olinkin tuossa kesäkuusta syyskuun puoliväliin saakka sairaslomalla. Nyt mulla on meneillään ensimmäinen työharjoittelu.

Mulla ei oo lähihoitajataustaa, joten joudun kaiken opetteleen. Tässä on nyt tullu harjoiteltua verenpaineen ottoa manuaalisesti ja automaattimittarilla, verensokereita mitattu ja insuliinia annettu, autettu päivittäisissä toiminnoissa kuntoutujaa yms. Perushoitoa siis.

Tää työharjoittelu on ollut mulle raskasta, välillä tekis mieli luovuttaa ja pyytää taas sairaslomaa. Oon kaks kertaa itkenyt työpaikan vessassa, kun toinen hoitaja on sanonu mulle ilkeesti. Oon myös oppinu hirveesti ja suurimmaks osaks ajasta oon tykänny olla siellä.

IMG_2961Tänään oli se toinen päivä kun itkin vessassa. Se mitä se hoitaja sano oli ihan totta, mutta tuntuu, että oon jotenkin hirveen herkkä ottaan mitään kritiikkiä vastaan. Itken nytkin kun kirjotan tätä. Tuntuu todella pahalta.

Mulla usein ottaa tunteet vallan. Järki yrittää sanoo tälläkin hetkellä, että “huomenna on uus päivä ja nyt otat opit vastaan ja teet parhaas”. Tunteet vaan puskee järjen yli sanomalla “sä oot aivan paska, susta ei oo mihinkään ja sä et oo hyvä hoitaja”. Ja minä uskon niitä tunteita.

IMG_3168

Näihin kuviin ja tunnelmiin, rakkaudella

Wili