Joka päivä mä töitä teen

Tuntuu, että aina alotan kirjotuksen “tovi on taas vierähtäny”.

Kesäkurssit tehty ja töissähän mä vaan oon. Viimeks oli viikonloppu vapaata heinäkuun alussa ja seuraava elokuun alussa. Onneks on vapaita arkena. Oon edelleen työpaikasta samaa mieltä, niin kiva paikka, opettavainen, välillä raskas, mutta en vaihtais päivääkään. Mullon rankka duuni, mutta mä nautin tästä. Mua väsyttää, mut joka työpäivän jälkeen oon onnellinen siitä, mitä oon tehny.

Me muutetaan elokuussa aviopuolison kanssa Tampereen sisällä. Löydettiin kiva neliö, sinne ois sit tarkotus se muksu joskus hommata. Muksusta tuli mieleen, että tein eilen ihan varmuuden vuoks raskaustestin (joo oli negatiivinen), ja samalla mietin, että voi olla, että ens kerralla ko teen sellasta, niin toivon positiivista. Mä siis teen raskaustestejä muutamia kertoja vuodessa ihan varmuuden vuoks. Varsinkin nykyään enemmän ko kuukautisetki on ihan ihmeelliset ja epäsäännölliset.

Näin eilen yhtä kaveria nopeen kaljan merkeissä. Naurattaa vähän, kun se on musta huolissaan. Näytin kuulemma fyysisesti väsyneeltä. No, kai säkin oisit jos sul ois menos 5 päivän työputki ja oot tehny neljään päivään noin 42 tuntia töitä ja vielä yks 12,5 tunnin vuoro jäljellä ennen 2 päivän vapaita. 😀

Aviopuoliso on kesälomalla, mut se on ollut nyt viikon verran Turussa ja keskiviikkona se lähtee sieltä suoraan 2 viikoks Kroatiaan. Olen henkisesti aika paskana tästä. Tarvisin ihmiskosketusta.

Tällaista tällä kertaa, ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Väsymys ei hellitä nukkumalla

Tällä hetkellä käyn töissä ja teen kaks kesäkurssia koulussa. Kesäkurssit ei vaadi onneks paljoa läsnäoloa, mutta todella paljon itsenäistä työskentelyä. Aina kun töissä on hiljasta niin otan läppärin esiin, että saan tehtyä jotain. Mulla oli tossa pari vapaa päivää ja en saanu mitään tehtyä kotona. En siis koulutehtäviä enkä mitään siivoomista tms. Oon nukkunu joka yö vähintään 12 tuntia ja edelleen väsyttää.

Onneks nää kesäkurssit ei kestä koko kesää, joten nyt pusketaan eteenpäin melkein viimesillä voimilla. Ja kyllä, pakko tehdä nää kurssit nyt, jos haluan valmistua joulukuussa.

Ajattelin, että tässä on hetki ennen ko pitää lähtee töihin ja kerkeisin tekee jtn hommia, mutta energia ei taida riittää. Taidan nukkua vielä hetken.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili.

Kesä ajatuksissa

Tovi on vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta.

Nopeat kuulumiset:

1. Erosimme tyttöystäväni kanssa, ei vain enää löytynyt romanttisia tunteita toisiamme kohtaan, mutta olemme edelleen ystäviä.

2. Koulu sujuu suht hyvin, olen saanut aikaiseksi tehtyä rästikursseja ja opinnäytetyö etenee

3. Työt alkoivat vapun jälkeen, joka on isoin syy, miksi on kiirettä ja väsymystä.

En halua työpaikastani puhua täällä blogissa sen enempää kuin, että työskentelen 10-18 vuotiaiden nuorten kanssa ja heillä on vakavia mielenterveysongelmia. Työ on haastavaa, opettavaista, raskasta aika ajoin, mutta niin mahtavaa.

Epävakaan diagnoosista on kulunut aikaa ja asiaa on pohdittu terapiassa. Nykyään huomaan vielä helpommin omat “epävakailut” ja sen myötä asiaa on helppo käsitellä ja miettiä omaa käytöstä. Se, että aivot ovat mustavalkoiset, niin on todella rasittavaa ja energiaa kuluttavaa…

Neilikka on toisessa paikassa kesälaitumilla, joka on huomattavasti lähempänä myös työpaikkaani. Se on mukava ja mieltä helpottava asia. 🙂

Kävin ottamassa toissapäivänä kaksi uutta tatuointia ja olen niistä onnellinen! Kuvassa tatuoinnit on juuri tehty. 🙂

Tuo “P”-merkki on panseksuaalisuuden merkki ja oikealla oleva merkki on helpoiten selitettävissä englanniksi eli “gender neutral”, eli se ottaa huomioon cis, trans sekä muun sukupuoliset. 🙂

Olen ihastunut taas vakavemmin yhteen ihmiseen, ja toivoin vain, että ihastus katoaisi. En jaksaisi ihastumista juuri nyt…

Tämäkin kirjoitus on nyt tehty niin, että olen menossa. Joten, ensi kertaan, rakkaudella

Wili.

Kadoksissa

Mitä kuuluu? Öh, no mä oon voinu… No, mä oon ollu ja tehny asiani. Sanotaanko näin.

Voin ihan hyvin ja samaan aikaan en. Harkka loppu perjantaina ja eilen oli Teatteri Äärirajan ensi-ilta. Ensi-illassa sattu ja tapahtu, ja mun epävakaus huutaa, että se on jotenkin mun vika. Ja samalla tavalla mun kaveri, joka on prokkikses mukana, niin on sitä mieltä, ett se on hänen vikansa. En tiiä aatteleeko kaikki tällä tavalla vai osaako joku olla realisti. Tai kun tää on mulle ihan totuutta, että tunnen näin, mut sit siel on kaks ääntä jotka huutaa “eipäs joopas”. Argh, vittu.

Ajatukset on sekasin. Voinko mä työskennellä sairaanhoitajana, kun oon epävakaa? Mut epävakaus on ei oo syy eläkkeelle tai työttömyydelle. Mun ohjaaja sano harkassa neuvoja, mitkä on samaan aikaa tosi hyvii, mut ne ei sovellu mun persoonalle. Hän siis alusti sanomansa ja sano näin: “Mä en uskonu, että sanoisin opiskelijalle koskaan näin, mutta kannattaa miettiä mitä sanoo työkavereillekki. Ei tarvi kertoo kaikesta kaikkee” ja myös “Älä kerro kellekkää siitä, että se on sulla” tarkottaen epävakaata persoonallisuushäiriötä. Hän oli muutaman vuoden päästä jäämässä eläkkeelle ja tosi hyvä ohjaaja ja uskon, että nää neuvot tulee kokemuksien kautta.

Mä olin harkassa tosi hiljanen. En kertonu itestäni paljoa mitää. Sit kun mun selkä alko oireilee pahemmi ja olin poissa töistä, nii sitten vasta kerroin totuuden, että mikä mullon selässä. Ens viikol tulee 7 viikkoo, kun mun selkä on ollu akuutisti pahempi. Se on vähintän 2 päivää viikosta voinu tosi huonosti.

Mä oon yleensä ollu tosi avoin ja kertonu kaikki masennukset yms. Nyt en puhunu pahemmi ees kuulumisiani.

Parisuhdekki on tuntunu hiton vaikeelta. Oon ollu etäinen ja vittumainen paska. Avioliittoki tuntuu nii helkkarin oudolta. Kaikki suhteet, ystävien ja perheenki. Mä en tiä mitä tehä. Haluaisin kadota, hypätä seuraavalla lennolla jonnekki kauas. Jättää kaikki. Mennä jonnekki mis kaikki ois helpompaa. Ahdistaa eduskuntavaaleista lähtien, koulu, harrastukset ja suhteet.

En tiedä miten jatkaa, oon kadoksissa.

Seuraavaan kertaa,

Wili.

Kuulumisia

On taas vierähtänyt tovi siitä, kun oon viimeks kirjottanu. Aina ko oon muistanu, että pitäis nii en oo just sillä hetkellä kerenny. Nytkin kirjotan tätä bussissa matkalla kotiin.

Sain epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin 20.2 keskiviikkona, kun mulla oli aika psykiatrille. Hän haastatteli minua ja sen jälkeen tehtiin SCID-II -haastattelu myös mikä käy kaikki persoonallisuushäiriöt läpi. Epävakaa tuli selkeästi esille ja siitä asetettiin diagnoosi. Multa löyty myös vaativan persoonan selkeitä merkkejä, mutta ei niin paljoa, että siitäkin olisi diagnoosi asetettu.

Viime viikko oli lomaviikko ja oltiin taas Eliaksen kanssa Instansseilla, ja mahtavaahan siellä oli niinko aina.

Tänään alko harkka ja seuraavat kuus viikkoo meneekin siellä. Samalla tässä tulee käytyä teatteritreeneissä, terapiassa ja opparin vääntöä myös. Kokemusasiantuntijakoulutuksen lopetin oman jaksamiseni ja aikataulujen vuoks. Onneks tajusin sen ajoissa, että en kerkiä/jaksakkaa.

Tällaiset pikakuulumiset. En ole unohtanut heitä. ❤

Ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Ajatusoksennus

Teatteri Äärirajan tämän vuoden prokkiksen reenaus on lähteny hyvin käyntiin. Viime viikolla oli ensimmäinen läpimeno ja tänään läpimenon purku. Meidän näytelmän nimi on “Kaikki keinot sallittu” ja ensi-ilta on 13.4. Kyseessä on draamakomedia kevään vaaleihin liittyen, musta ehkä enemmän komediaa kuin draamaa. Jos kiinnostaa tulla kattoon, niin ottakaa Teatteri Ääriraja esim. Facebookissa seurantaan. 🙂

Muutenkin on ollu kiirettä. Avioliitto ja parisuhde, koulu, teatteri ja hevonen. Välillä käy aivoissa ajatus, että onko mulla taas liikaa menossa samaan aikaan. Torstaina myös alkaa kokemusasiantuntijakoulutus. Mua väsyttää tosi paljon ja selkäkin on ollu kipeempi nyt lähiaikoina. Huomaan, että haluaisin olla paljon yksin, joka ei oo mulle normaalia. Oon tässä lähipäivinä huomannu, että toivoisin, että ihmiset olis hiljaa eikä puhuis mulle. Oon kiukkunen, väsynyt ja haluan vetäytyä.

Tuntuu, että terapia junnaa paikallaan. Ollaan paljon puhuttu nykypäivästä ja haluaisin päästä sinne omien ajatuksieni syövereihin. Avata ne ovet ja käsitellä vastaan tulevat ahdistavat asiat.

Parin viikon päästä aika psykiatrille epävakaan persoonallisuushäiriön asioista. En malta odottaa, haluan jo sinne!

Kesätöiden hakeminen stressaa. Haluaisin taas lähtee ulkomaille töihin joihinkin muihin hommiin, kun “oman alan hommiin”. Mut nyt pitää ajatella nenäänsä pidemmälle ja saada oman alan töitä. Ehkä myös mieluiten Suomesta.

Samaan aikaan mietin paljon sitä, että mä haluan muuttaa ulkomaille. Vaikka heti valmistuttua. Haluan toteuttaa unelmani nyt heti, enkä kohta.

En päivittäny blogia kuukauteen, koska tuntu ettei mitään tapahdu, mutta oikeestaan tapahtu niin paljon, etten kerenny päivittään. Oltiin viikonloppuna Tukholmassa käymässä ja se oli kiva reissu.

Ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Pakkasta, aurinkoa, rakkautta.

Mulla on kaikki hyvin. Mikä tää juttu on?

Tunteet on menny vuoristorataa, mutta mullon kaikki hyvin. Oon onnellinen. I can’t handle this.

Oon onnellinen avioliitosta ja parisuhteesta. Oon onnellinen ystävistäni ja perheestäni. Oon onnellinen opiskelusta ja harrastuksista. Pystynkö yhtää enempää huutaan maailmalle, että “hei mullon kaikki hyvin!”?

Tää fiilis on niin outo tähän aikaan vuodesta ja joo, yks päivä laitoin Instagramin Mystoryyn paskasta olosta videoo, mut se parani heti ko oli taas ihmisii ympärillä. Tää iso hyvänolon tunne varmasti suurimmaks osaks johtuu ihastumisesta ja tykästymisestä, mut mä aijon hypätä tän olon kyytiin ja antaa sen viedä, koska hitto miksen? Ehkä mäkin välillä ansaitsen tällasta oloo?

Haluaisin vaan maata isossa sängyssä ison peiton alla niiden kahden ihmisen kanssa ketä rakastan.

Oli eilen ihana saada viesti “ikävä”, kun olin ollu koko päivän kotoota pois ja tyttöystävä on asunu meille tän joululoman (1,5 viikkoo) ja oltiin oltu tiiviisti kiinni toisissamme muuten.

Tää postaus on yhtä sekava, kun mun aivot mut olkoot.

Ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Well that escalated quickly

8T2VUv8.gif

Joopsista joo. Asiathan edistyivät nopeasti tämän henkilön kanssa ja olen nyt myös parisuhteessa. Eli mulla on nyt aviomies (Elias) ja tyttöystävä. Tyttöystävääni kutsun vielä täällä blogissa vain tyttöystävänä.

Mullahan melkeempä aina suhteet; parisuhteet, seksisuhteet, ystävyyssuhteet, liikkuu nopeella tahdilla. Exän kanssa tunnettiin kuukausi ja alettiin seurusteleen, oltiin yhdessä vähän päälle 6 vuotta. Eliaksen kanssa tunnettiin kans joku kuukausi ja alettiin seurustelemaan, ja ollaan nyt naimissa. Tyttöystävän kanssa ollaan tunnettu elo-syyskuusta, kerroin tykkääväni siitä joulukuun alussa ja alettiin seurustelemaan 17.12. Että tota nii.

Harjoittelu on ohi ja nyt on joululoma. Ah, ihana levätä ja nukkua niin pitkään kuin haluaa. Tänään sain myös tehtyä kaikki harjoitteluasiat loppuun, kirjoitettua kirjallisen tehtävän loppuun ja oma arvioinnin.

Ainiin, also, tyttöystävä ei oo nähny Star Wars elokuvia, katottiin eilen Episodi 1, tänään ainakin katotaan Episodi 2. :3

Ei mulla oikein mitään muuta ihmeellistä “:D”. Halusin vaan tulla teille kertoon tän, oon onnellinen.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili.

Onnellisuuden tunne sekamelskan keskellä

Mietin otsikkoo ikuisuuden, btw.

Niin kun oon aikasemmin kertonut, että me ollaan mun miehen kanssa avoimessa suhteessa ja ollaan puhuttu mahdollisuudesta polyamoriseen suhteeseen. Siihen liittyen, mulla on tänään treffit. :3

En muista koska viimeks olisin ollu näin jännittäny ja onnellinen. En oo myöskää koskaan käyny oikeilla treffeilä. Totta kai me ollaa miehen kans käyty ulkona, mut ei ne oo sellaset treffit vaan mulle treffit on enemmä sellaset “no tutustutaa ja katotaa ett mitä tapahtuu” tyyliset.

Mun aivot on ollu näistä tapahtumista ihan sekasin. Oon ollu alhaalla ja ylhäällä. Ekana mietin, että “en enää koskaa kerro ihastumisesta, ahdistaa vittu saatana, ei se vastaa, se vihaa mua, miks oon näin idiootti ja satutan itteeni tahallee” hetkissä siihen, että “en muista koska viimeks oisin ollu näin onnellinen, elämä hymyilee, ei haittaa kaamos, elämä on parasta aikaa“. Haluaisin vaan koko maailmalle kuuluttaa, vaikka kyseessä on vain treffit.

Ehkä osaan diilaa joinain päivinä paremmin ajatuksieni kanssa, koska “on selkeitä viitteitä epävakaaseen persoonallisuushäiriöön” terveisin opiskeluterveydenhuollon lääkäri. Mut sit taas, en osaa diilaa yhtään. 😀

Ja tähän meemejä perään, koska meemit on parhaita.

268db2c56529be26fc477f2a1c6c1e33xtumblr_ouc5zbziVe1v3ma5go1_1280-750x661.jpg.pagespeed.ic.2XPYVL0aab

 

 

 

 

 

 

 

Ens kertaan, rakkaudella

Wili

Ihana, kamala, kaunis ja läski

“Olethan sinä kyllä aikamoinen epävakailija ystävä hyvä”

Tällaisen kommentin sain tänää.

Oon pitempään halunnu kirjottaa kehonkuvastani. Tai siis, siitä miten nään itteni. Tuntuu, että oon tosi sairas. Mulla on kilpirauhasen vajaatoiminta, yliliikkuvat nivelet, madaltumaa ja kulumaa L4-5 välilevyissä, krooninen keskivaikea masennus, posttraumaattinen stressioireyhtymä, oon ylipainonen ja mulla epäillään epävakaata persoonallisuushäiriötä. Olen myös aikoinani syömisvammaillut, ja satuttanu itteeni tahallani ja yrittäny tappaa itteni useemman kerran. Kärsin paniikkikohtauksista epäsäännöllisen säännöllisesti ja mulla on välillä todella pahaa ahdistusta. Oon kärsiny burnoutin. Yleensä ko mullon flunssa niin se kestää viikkoja, koska mulle ei nouse kuume.

Mä olen BMI:n mukaan 40 kiloa ylipainoinen. Oon 170 cm pitkä ja vaaka näyttää 110 kg. Mun pitusen pitäis painaa 69 kg, jotta on normaalipainoinen BMI:n mukaan. En tiedä näytänkö 110 kg painavalta. Tiedän, että mulla on paljon lihasta heppahommien takia ja oon käyny kehonkoostumusmittauksessa. Sitä läskiä en jostain syystä saa sulatettua pois. En väitä, että söisin aina terveellisesti, ei, en todellakaa. Mä herkuttelen viikonloppusin ja rehellisesti ehkä kerran viikossa syön roskaruokaa ja juon alkoholia. Tiedän, että noi voi olla ne syyt miksei se tipu. Kyl mä liikun. Mulle myös tuli 18 kg lääkkeistä, enkä muuttanu syömistäni, juomistani tai liikkumistani. Lääkkeet lopetettiin eikä paino tippunu. Lopetin karkin syönnin viikolla ja vähensin alkoholin käyttöö. Ei lähteny paino tippuu. Syön todella paljon kasvisruokia, kun kotona teen ruokaa se on aina vegaanista. Kylässä tai ravintolassa saatan syödä mitä tekee mieli.

Olen omasta mielestäni aivan järkyttävä valas. Oon niin ylipainonen, että pelkään, että koska sairastun 2 tyypin diabetekseen. Oon miettiny, että alan syömisvammaileen taas, koska paastoominen on ollut ainoo keino millä oon saanu painoo tiputettuu. Painon tiputtaminen on vaikeempaa, kun tupakan polton lopettaminen.

Olin eilen niin ahdistunu omasta painostani ja läskeistäni, että suihkussa puristelin läskejäni enkä kyenny ees itkeen, koska ahdisti niin lujaa. Mun päässä on hakannu koko viikonlopun yks kommentti mitä mulle sanottii perjantaina “…noin iso tyttö…”.

Vihaan itseäni. Vihaan itseäni ja ahdistaa niin lujaa, että jos voisin niin jäisin kotiin huomenna. En enää koskaa halua ottaa vaatteita pois toisen edessä. En näe itseäni viehättävänä.

 

Vaikka hävettää, niin haluan laittaa noi kuvat. Kiitos ja anteeks.

Ens kertaan, rakkaudella,

Wili