Nyt sitä hyvää

Viimeks kirjotin marraskuussa. Sen jälkeen on tapahtunu paljon.

Marraskuun lopussa oli viimeset koulupäivät. Opparin Urkund-prosentti oli 2% eli “kopioitua” tekstiä oli 2% eli suurimmaks osaks lähteet. Olin siitä todella onnellinen. Opparin arviokin oli marraskuun lopussa, me saatiin 2:nen arvosanaks. Se oli huonompi, mitä toivoin. Toivoin vähintään 3:sta, koska me nähtiin siihen ihan hirveesti vaivaa. Mutta ymmärrän myös miks saatiin vaan 2:nen.

Joulukuun oikeestaan olin vaan kotona. Lepäsin. Annoin itselleni aikaa. Nukuin monena päivänä todella paljon enkä vaatinu iteltäni sen kummempia. Se teki todella hyvää. Joulukuun aikana kävin työhaastattelussa. Ja noh, sain töitä ja oon alottanu ne. Pääsin suoraan kokoaikaseks sairaanhoitajaks lastensuojeluun. Totta kai tässä on 6 kuukauden koeaika, mutta silti… Suoraan koulunpenkiltä töihin ja vakkariduuni.

Sit joulukuussa oli valmistujaiset. 3,5 vuotta koulussa meni todella nopeesti ja valmistujaispäivänä olin todella ylpeä itestäni. Mä tein sen. Mulla oli kädessä todistus siitä valtavasta työmäärästä mitä olin tehny. 3,5 vuodessa kerkes tapahtuun niin paljon.

Heti, kun AMK alko, mun paras ystävä kuoli. Tein kahta duunia, olin henkilökohtanen avustaja ja hieroin paljon. Ensimmäisenä keväänä mä menin naimisiin ja häämatkan jälkeen sairastuin burn outiin. Olin puoli vuotta sairaslomalla. Olin poissa koulusta kakkosvuoden ensimmäisen periodin.

Samana syksynä hain myös terapiaa ja pääsin terapiaan. Just hyväksyttiin kolmas vuosi kuntoutuspsykoterapiaa mulle. Kakkosvuonna otin rauhassa. Päätin, että en kouluaikana tee töitä, vaan kesällä. Halusin parantua. Opettelin uusia rajoja itseni suhteen. Mitä jaksan ja mitä en. Terapiassa nopeesti päästiin hyvään alkuun. Mutta se myös tarkotti samalla isoja ahdistuksen tunteita. Kakkosvuoden jälkeen kesäks hain töihin Tanskaan. Pääsin Tanskan maajoukkueratsastajan tallille töihin. Olin siellä viikon, kunnes heppa potkas mua kyynerpäähän ja se murtu. Olin senkin kesän sairaslomalla. Matkustin. Ajettiin autolla Pohjoismaissa miehen kanssa.

Kolmas vuosi alko, ja samalla alko oppariopinnot. Piti päättää myös mihin halusin erikostua. Se oli ollu mulle selvää heti ekasta vuodesta, mielenterveys- ja päihdetyö. Kolmannen vuoden keväällä päätin hakea kesäks töitä Suomesta ja omalta alalta. Pääsin lastensuojeluun töihin. Tykästyin lastensuojeluun. Kesä meni äkkiä, kun olin paljon töissä. Se ei uuvuttanu mua kovin paljoa.

Viimenen puolikas vuosi. 2019 syksy. Viimeset opinnot, oppari valmiiksi. Töiden hakemista. Tässä sitä ollaan. Valmis sairaanhoitaja.

Uuden vuoden jälkeen kävin lomalla. Olin kaverin kanssa Egyptissä viikon. Hain sieltä rusketusta ja D-vitamiinia. Se oli lahja itselleni, että mä valmistuin tavoiteajassa vaikka maailma heitti paskaa suoraan mun kasvoihin välillä.

Työt aloitin 12.1. Ja niitä mä oon tässä nyt tehnyt.

Tällä viikolla terapiassa tajusin, että oon onnellinen. Aidosti ja oikeasti onnellinen. En oo ollu tällä tavalla onnellinen ennen. Tälle onnellisuudelle ei erikseen oo syytä, ehkä kaikki vaan menee hyvin just nyt. Mun itsetunto on kohonnut. Kun mua on kehuttu, esimerkiks töissä, niin mä aidosti pystyn vastaanottamaan sen kehun. Pystyn kiittämään siitä kehusta aidosti ja aidosti uskon, että se on aito kehu.

Vaikka mulla menee todella hyvin, niin silti en halua lopettaa vielä masennuslääkitystä. Mä olen edelleen epävakaa ja masentunut. Mä edelleen olen kolme kertaa elämäni aikana aloittanu masennuslääkityksen. Mä uskon edelleen siihen, että mun aivoissa on pysyvää vahinkoa, että mun aivot ei joko tuota tai vastaanota serotoniinia.

Kyllä myös edelleen oon väsyny. Vapaa päivinä nukun paljon ja lepään muutenkin. Edelleen mulla tulee ahdistusta tietyistä ajatuksista. Edelleen mulla on epävakaita ajatuksia ja tekoja. Haluan olla terapiassa vielä tän viimesen vuoden, jotta pääsen vielä enemmän eteenpäin itseni kanssa. Mua pelottaa, että jos nyt lopettaisin terapian, niin saattaisin irtisanoutua töistä impulsiivisuuteni takia. Töissä en oo kertonu, että mulla on keskivaikea masennus ja epävakaa persoonallisuushäiriö, koska en halua, että ihmiset arvottaa mua mun ongelmien kautta.

Kyl mä uskon, että joku päivä kerron. Oon varmaan vaan jostain syystä tarkempi nyt siitä, että mitä kerron ja koska kerron, koska en halua menettää tätä työpaikkaa. Pomot, työkaverit ja työilmapiiri on täällä niin mahtava. Lapsetkin on kivoja. Totta kai ne lapset on täällä ihan syystä.

Tästä tulikin pitkä postaus ja olis enemmänkin asiaa, mutta ehkä säästän toiselle kerralle.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella,

Wili.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s