Valoa pitkän pimeyden jälkeen

Mä oon sairastanu masennusta varmasti siitä saakka, kun iskä kuoli, eli 13 vuotta, kohta 14. Mun masennus on teini-ikänen, heh… No kuitenkin. Mulla on aina ollu huono itsetunto ja oon kauan vihannu itteeni. Haluan painottaa, että oikeesti vihannu. En ollut hyvä missään, kukaan ei musta pitäny, olin kaikille taakka. Vaikka mulla on ollut perhe, ystäviä ja kumppaneita, niin silti oon ollu 100 % varma, että jossain kohtaa kaikki mut tulee hylkään ja oon yksin.

En oo koskaan ollut omasta mielestäni missään hyvä. Mua on kehuttu, mutta en oo uskonu niitä. Oon ajatellut, että kaikki valehtelee mulle jostain syystä. Syitä on ollu monia.

Mulla tällä viikolla kuitenkin terapiassa tapahtu ehkä semmonen “break through”. Sanoin lauseen jota kuinkiin näin ilman ajattelematta sen kummempia: “Kyl mä oon omasta mielestäni ihan hyvä tietokoneiden kanssa…” ja jatkoin ajatukseni loppuun. Sen jälkeen sanoin terapeutille, että just äskön tajusin, että tapahtu jotai sellasta mitä ei oo koskaa tapahtunu. En valehdellu, oikeesti ajattelin, että mä oon ihan hyvä tietokoneiden kanssa. Mä ajattelin, että oon jossain hyvä. En ollu koskaan sitä ennen aatellu mistään, että olisin hyvä. Se fiilis on niin kummallinen. Edelleen, päiviä myöhemmin, oon sitä mieltä, että kyllä mä oon ihan hyvä tietokoneiden kanssa.

Alanko parantumaan masennuksesta? Sitä en tiedä. Luulen, että tän ajatuksen rikkoo seuraava vastoinkäyminen. Tai sitten ei. Mä en enää tiedä rikkooko vastoinkäymiset mua enää, ainakaan niin paljoa. Tää tunne on joku sellanen, mitä en oo koskaan ennen tuntenu. Mä pystyn vilpittömästi kehumaan itseäni.

Tunteeko kaikki muutkin näin? Onko se näin hienoa, kun pystyy kehumaan itseään ja uskoo sitä?

Tätä jään pohtimaan seuraavaan kertaan, rakkaudella,

Wili.