Ahdistus

Ahdistus on ollut kovaa lähipäivinä. Ahdistus triggeröityy pienistäkin, typeristäkin jutuista. Yks päivä oli pakko poistaa Facebook-kaveri, koska hän sanoi Li Anderssonia kommunistiks, joka triggeröi ahdistuksen.

Laitoin asiasta kavereille viestiä, josta nousi keskustelu ilmastonmuutoksesta ja ahdistuin lisää. Kaveri sanoi suutuispäissään, että päteen sillä tavalla, että se kuulostaa kun puhuisin mua tyhmemmälle. Ahdistus lisääntyi. Saatiin sovittua onneksi ja ahdistus laski jonkin verran. Sen verran, että kykenin nukkumaan, mutta nykyään nukahdan todella hyvin melatoniinin avulla vaikka kaikki maailman ongelmat ois harteilla.

Ahdistus helpotti vähän tiistaina. Tehtiin terapeutin kanssa loppuun se SCID-haastattelu ja mulla saattaa olla epävakaa persoonallisuushäiriö, ei siis ole virallista diagnoosia asiasta. Pitää puhua asiasta lääkärille seuraavalla kerralla ko meen sinne. Ahdistus helpotti, koska se selittää mun pään ajattelua ja menoa. Mulla on ystävä, jolla on epävakaa ja nään hänessä itseäni paljon. Yks päivä hän tokas kylläkin, että “sokea johdattaa sokeaa”, kun annetaan toisillemme neuvoja.

Mut sit se perkeleen ahdistus nousi taas. Voiko musta tulla hyvää, tai edes ollenkaan, psykiatrista sairaanhoitajaa tällä diagnoosilla? Kykenenkö mä töihin? Kyllä tää mun ystävä myös opiskelee, mut ihan eri alaa kun mä. Mitä hittoo mä teen…

Mulla on yks toinenkin asia mielenpäällä, mutta asia liittyy paljon Eliakseen ja täytyy kysästä häneltä saako asiasta kirjottaa tänne. Asia ei oo mitenkään surullinen eikä vakava, meillä oli yks ilta hyvä keskustelu, josta nousi asia esille.

Takaisin ahdistukseen. Se ristiriitanen olo, kun synttärit sunnuntaina jee, mutta samalla ikääntyminen ahdistaa. Täytän sunnuntaina 24-vuotta, eikä tää oo mikään ikäkriisi vaan kuolemanpelkokriisiahdistusvittuperkelepaska. Mä pidän lauantaina juhlat. Ja ironisesti ne on murhamysteerisynttärit.

Tiistaina tapahtu paljon. Kävin kokemusasiantuntijahaastattelussa myös. Toivon pääseväni siihen koulutukseen. Mielen ry järjestää kokemusasiantuntijakoulutuksia kerran vuodessa, se kestää 8 kk. Alkaa helmikuun alussa ja kesällä pieni tauko. Mielen ry kouluttaa mielenterveys- ja päihdekokemusasiantuntijoita. Kokemusasiantuntija käy esimerkiks kouluissa puhumassa omista kokemuksistaan mielenterveyden parissa, sä voit olla itse kokenut mielenterveysongelmia, tai sun läheises tai ystävä.

Törmäsin tänään Facebookkia selatessani tälläseen kuvaan ja musta tähän on hyvä lopettaa tää postaus:

44653825_2109457652476750_1004743926009036800_n.jpg

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Koska ihmistä pitää auttaa?

Mikä on se hetki, kun sä autat jotakuta? Pitääkö ihmisen pyytää apua? Voiko tuntematon auttaa toista?

Nää on kysymyksiä, jotka on pyöriny mun päässä muutaman päivän. Meillä oli koulussa tällänen PBL-istunto (problem based learning) ja puhuttiin päihdevieroituksesta. Opettaja kertoi, kuinka se oli huomannut naapurinsa kesällä viettävän vähän enemmän aikaa pubissa ja eikä ollut ajellut autollakaan ynnä muuta sellaista, joka viittasi lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön. Tästä tuli keskustelua, että olisiko opettajan pitänyt sanoa/tehdä jotakin. Itse vastasin, että “totta helvetissä se on sun duuni puuttua, jos sä näät tollasta”. Muut luokkalaiset eivät olleet ihan tätä mieltä. He sanoivat, että jos tuntematon tulisi heille huomauttamaan heidän alkoholinkäytöstä, niin he sanoisivat, että “mitäs vittua se sulle kuuluu”.

Minusta tämä on surullista. Heille sanoinkin, että jos naapurini olisi huomannut, että vietän kesällä paljon aikaa terasillani juoden siideriä, niin itse näkisin sen välittämisenä, jos naapuri tulisi sanomaan, että “hei, mä oon huomannu, että sä istut siinä joka päivä koko päivän siideriä juoden, oks kaikki ok?”.

En sano, että sun täytyis mennä tuntemattomille tekemään AUDIT-testiä, mutta minusta se on sun homma sanoo toiselle ihmiselle, jos hän tekee jotain, mikä voi mahdollisesti olla vaaraksi. Tämä opettaja tunsi kyseisen naapurin jotenkuten, ei sanonut mitään asiasta. Onneksi tällä naapurilla oli kyseessä tuollainen “kesäputki”. Minusta opettaja olisi voinut sanoa naapurilleen, että on huolissaan.

En myöskään sano, että sun pitäis tuntee sun kerrostalonaapurit täysin. Itse muistan lapsuudessani, että mun iskä tiesi/tunsi meidän naapurit ihan suht hyvin jolloin näkisin, että joku heistä olis voinu puuttua iskän juomiseen tai iskä jonkun muun juomiseen. Mä en vaan nää siinä mitään vikaa, että näyttää toiselle, että on huomannut tällaisia asioita ja välittää kanssaihmisistä edes sen verran, että sanoo toiselle jotain. Voi hyvin olla, että naapuri haistattaa sulle paskat, mut voi olla, että sä laitat vähän rattaita pyöriin sen aivoissa.

Mennääs alkoholista mielenterveysongelmiin. Mitä jos mä en olis koskaa ite tajunnu pyytää apua? Olisinko osastohoidossa, opiskelisinko, olisinko tappanu itteni? Olisko joku jossain vaiheessa sanonu mulle, huomattaunu asiasta, kertonu, että on huolissaan?

Ollaanko me suomalaiset (tai kaikki ihmiset) niin välinpitämättömiä, että ei muiden asiat kuulu meille muille? Onko tää kulttuuri vaan Suomessa vai onko se koko maailman juttu? Minkä takia me ollaan tässä maailmassa näin yksin asioidemme kanssa?

Mikset sä voi sanoo toiselle, että oot huolissas ja ottaa sitten vaikka ne haukut? Mitä sä siitä menetät? Et mitään. Vähintään saat kiven pois harteiltas.

Ehkä mä laitan nyt sun ajatusrattaat pyöriin ja ens kerralla mietit, ett voisitko tehdäkki jotain.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili