Roadtrip

Me lähetään miehen kanssa roadtripille maanantaina ja suunnitelmana on, että reissussa ollaan kaks viikkoo.

Tästä ekaks mennään Kuopioon tapaan kaveria ja sitten Ouluun sukuloimaan. Sen jälkeen mennään vähän matkaa pohjosee ja Ruotsin puolelle. Siitäpä vinosti alas (en osaa ilmansuuntia) kohti Osloa. Tarkotuksena on pysähtyä kaks kertas Ruotsissa ennen Osloa. Norjan jälkeen Göteborgin kautta Tanskaan ja Billundii. Siellä käydään Legolandissa ainakin. Legolandin jälkeen mennään Kööpenhaminaan ja siitä Tukholmaan. Tukholmassa ollaan pari päivää ja sitten laivalla yli takas Suomeen eli Turkuun. Turussa taas vähän sukuloidaan, jonka jälkeen kotiin Tampereelle.

Lainasin kaverilta selfietikun ja suunnitelmana on tehdä vlogi matkasta. Otan läppärin mukaan reissuun niin jos videomatskua alkaa oleen paljonkin, niin voi tehdä kaks videoo ja toisen julkasta jo reissun päällä (jos oon niin tuottelias).

En malta oottaa! Huomenna meen Tammerfesteille, koska sain kaverilta lipun ja lauantaina meen hoitaan koiraa. Sunnuntaina sitten pakkailen reissua varten.

Itsetunto

Niinko viime postauksessa totesin, mun itsetunto on aivan paska. Mä en koe, että oon hyvä missään. Usein musta tuntuu, että kukaan ei halua hengata mun kanssa. Mä periaatteessa tiedän, että mun mies rakastaa mua, mutta en tajua miks se rakastaa mua. Tiedättekö, sillee, että te tiedätte jotain, mutta se asia ei käy vaan järkeen teille, ett miks se asia on näin? Mä tiedän, että mun mies rakastaa mua, mutta en ymmärrä miks. Mulla on kavereita, mutta en ymmärrä miks.

Mun yks kaveri on useempaa kertaa koittanu kehua mua mun laulutaidosta. Ja en todellakaan ymmärrä miks. Jos laulan muiden kuulleen oon aivan järkyttävässä humalassa karaokessa. Toinen paikka missä mun laulua kuulee on auto ja jos kotona kuuntelen musaa niin laulan, koska osaan sanat moneen biisiin. Mun mies on yrittäny kans, sano kerran, että “lauloit täydellisesti oktaavin alempaa”. Voi helvetti. En osaa vastaanottaa tollasta. Sanon “pfft älä vittu viiti” ja jos jatkaa niin kiellän, ettei mua saa kehua, koska en osaa vastaanottaa sitä. Myöskin, jos yrittää antaa mulle mun laulamisesta jotain rakentavaa palautetta, niin otan sen itteeni niin lujaa, että lupaan, etten koskaan ikinä laula missään. Toi on niin absurdia, etten aina ymmärrä itteeni.

Mä tiedän miks tunnen itteni näin paskaks. Mua on kiusattu ala-asteella. Ja sen jälkeen oon kuullu vaan, että mua on kritisoitu. Joku saattaa sanoo jotai kivaa mun ratsastuksesta ja seuraavassa lauseessa kertoo, mitä voisin tehä paremmin. Kuulen vaan sen mitä voisin tehä paremmin ja pää lisää “vittu oot paska, lopettaisit vaan”. Omasta mielestäni en osaa tehä mitää, myöskin viitateen edelliseen postaukseen, ajattelen etten oo rohkee. Mä en ajattele itestäni mitään positiivista. Oon hyödytön läski paska, joka ei osaa mitään.

On mua kehuttu. Mun kutomista, mun atk-taitoja, mun ratsastusta, mun laulua. Mutta mä en usko niitä puheita. En myöskään tiedä miks mulle valehdeltais. Ehkä siks, ett tuntisin jotain hyvää itestäni ja sit ne pystyy piikittään lujempaa? Saa mut polvilleen ja ampuu selkään.

Mä tiedän, että totta kai osa johtuu myös masennuksesta. Mä en koskaan voi unohtaa, että kuinka moneen asiaan masennus ottaa osaa. Voi olla, että tää kaikki johtuu masennuksesta. Masennus on se iso musta pilvi, josta sataa mun muut oireet.

Mä toivon, todellakin toivon, että joku päivä voisin sanoo itelleni ja tarkottaa sitä, että mä oon hyvä ja mä osaan. Jos nyt meen peilin eteen ja sanon itelleni, että “mä oon hyvä ja mä osaan” niin mun aivot sanoo takas “älä vittu valehtele itelles”.

Välillä mietin, ett onko mulla joku skitsofrenian tyyppinen juttu, mutta ei ihan niin kummiskaa. Vaan, että mun aivoissa on kaks eri puolta, järki ja tunne melkeempä, toinen voi sanoo mulle vaikka mitä ihanaa, ja sitten se toinen, realistisempi, tulee ja sanoo toista. Vai onko se puoli se realistinen? Voin ite melkeempä kattoo peiliin ja toinen puoli huulista sanoo, että “sä oot hyvä” ja toinen nauraa, että “älä valehtele”. Haluan tästä eroon, haluan sanoo itelleni tosissani positiivisia asioita.

Mä en keksi muuta hyvää lopetusta, kun lopetuksen. Seuraavaan kertaan, rakkaudella,

Wili.

DVRJ5997

Terapia

Terapiassa käynti on rankkaa. Se ei aluks tuntunu siltä, mutta nyt kun on taukoa siitä, niin sen tajuaa, että se on rankkaa. Et todellakaan voi olla hirveen huonossa kunnossa, jotta siitä olis jotain hyötyä.

Aijon nyt avautua mun kaikista isoimmasta pelosta, mitä käsitellään terapiassa aikamoisella intensiteetillä. Se on kuoleman pelko. Jos sua ahdistaa tämä kyseinen asia, niin tää postaus voi olla rankkaa tavaraa.

Terapiassa mulle on selvinny paljon asioita jo tästä kuoleman pelosta. Mä edelleen pystyn puhumaan kuolemasta, mutta se on vaan sanoja ja ääntä mitä musta tulee, tai tässä tilanteessa ajatuksia ja tekstiä. Eikä ees mitään syvällisiä ajatuksia. Ihan kun mun ajatukset olis monessa tasossa ja tällä hetkellä, kun kirjotan tätä niin se on sillä ensimmäisellä tasolla, ja jotta pääsen muille tasoille, mun pitää tietoisesti avata ovi sinne.

Terapeutti on sanonut mulle, että mulla se kuolemattomuuden illuusio on kadonnu. Sitä ei oo enää, koska oon kokenu paljon kuolemaa pienen ikäni aikana. Isä kuoli, kun olin 11-vuotias, ja se on se isoin ja traumaattisin asia. Monilla on varmasti siihen mennessä, kun on 20-v niin kuollu esimerkiksi mummu tai pappa, tai lemmikki, tai joku setä tai täti tai joku. Sä luultavasti oot kokenu kuolemaa jotenkin. Musta tuntuu, että oon kokenu sitä aivan liikaa ja aivan liian läheltä. Siks se kuolemattomuuden illuusio on kadonnu.

Tosiaan… Kun olin 1-v, niin mun vaari sekä pappa kuoli. Pappa kuoli sydänkohtaukseen syksyllä -95 ja vaari keuhkosyöpään helmikuussa -96. Näistä en muista mitään. Mulle on vaan kerrottu, että makasin vaarin vieressä, kun muut oli papan hautajaisissa. Mun mummu kuoli, kun olin 7-v. Mummusta muistan, että se söi usein silakkaleipää ja hänen luona oli kylpyamme. Hän kuoli aivoverenvuotoon. Seuraavaks, mun isä kuoli. Helmikuussa -06, tasan 10 vuotta myöhemmin, kun vaari. Kyllä, samana päivänä, 3.2.1996 ja 3.2.2006. Myös, mun täti kuoli 3.2.2006. No, vaaria en tuntenu ja täti ei ollut läheinen, mutta vittu millä todennäkösyydellä?

Olin 11-v, mulla oli kuollu 3 isovanhempaa, isä ja täti. Tästä ei kauaakaan, kun meidän koira piti lopettaa. Se oli vanha ja rakas, sai viettää elämänsä viimeset vuodet enon kanssa mökissä mettässä. Sinä päivänä, kun täytin 18, oli mun enon hautajaiset. En menny.

Mulle todella läheinen muari kuoli syyskuussa 2015, oltuaan neljä kuukautta sairaalassa. Samana päivänä mentiin miehen mummon synttäreille, hän tais täyttää 70 tai 75. Jouduin lopettaan mun hevoseni, Feetun, marraskuussa 2015. Siitä seuraava syyskuu, mun yks parhaimmista kavereista kuolee. Mun 23 elinvuoden aikana oon kokenu ainakin kymmenen kuolintapausta, ihmisiä ja eläimiä. On ollut muitakin lemmikkejä esimerkiks. Ne on vaikuttanu muhun eri tavoilla. Näättekö nyt miks kuolemattomuuden illuusio on mulla poissa? Mä tajuan kuolevani joku päivä, ja pelkään, että kuolen, kun oon nuori. Nuorella tarkotan sitä, että en oo saanu elää koko mulle tarkotettua elämää loppuun. Haluan olla vähintään 100-vuotias ja kokenu kaiken.

Kun mua ahdistaa kuolema, mun ajatukset lähtee lentoon. Kuolema on lopullinen asia ja mä en koskaan enää ikinä tuu oleen täällä. Tää jo pelkästään saa mut nytkin ahdistumaan aivan älyttömästi. Tää maailma jatkaa menoaan ja mä kuolen. Kaikki mulle rakkaat ihmiset ja eläimet kuolee. Jumalauta, nyt ahdistaa.

Terapeutti sanoo, että mutta ne on vaan ajatuksia, ne ei voi satuttaa sua. Eipä kai niin, mutta kun se ahdistus on niin helvetin voimakasta ja tiedän, etten enää voi sitä työntää jonnekki ajatusten nurkkaan ja ajatella, että “käsittelen tän myöhemmin”. Se mikä oli joskus myöhemmin on nyt. Mun on käsiteltävä tää asia nyt. Mun on ajateltava ne ahdistavat ajatukset ja päästä niistä yli. Kuinka kliseistä se on onkaan, mutta niin helvetin totta. Mun pitää hyväksyä ne ahdistavat ajatukset ja ajatella ne, ja päästä niistä yli.

Mua pelottaa se, että joku juoppokuski ajaa mun auton kylkeen ja kuolen. Mua pelottaa sellaset asiat, mille en voi mitään. Mä en voi koskaan tietää, että jos kuolen onnettomuudessa. Ja se vasta onkin perseestä. Mutta itseasiassa, se ahdisti keväällä vielä enemmän mitä nyt. Mä oon käsitelly asiaa ja se ei oo enää ahdistava.

Terapia laittaa sut ajatteleen niitä asioita mitä et halua ajatella. Mä en oo koskaan kieltäny mun kuolemanpelon olemassa oloo, oon vaan aina tietosesti sysänny ne ajatukset jonnekki muualle. Lukinnu ne sinne ajatuskerrosten viimesimpään kerrokseen minne en oo koskaan halunnu palata.

Mulle sanotaan, että oon rohkee. Olin rohkee, kun 19-vuotiaana lähdin Australiaan yksin. Olin rohkee, kun 23-vuotiaana lähdin Tanskaan tekeen töitä. Oon rohkee, kun puhun asioista, esimerkiks iskän kuolemasta. Mä en nää itteeni rohkeena. Mä nään itteni pelokkaana tyyppinä, jonka täytyy elää nyt. Mun täytyy saada kaikki, tehdä kaikki ja mennä kaikkialle. Mua ei estä mikään, koska pelkään sitä mikä vääjäämättä odottaa mua. Mä haluan olla merkitsevä tyyppi, haluan tehdä muutosta. Haluan, että joku päivä, joku sanois mulle, että mun ansiosta on tapahtunu jotain.

Mun päässä on paljon vialla asioita. Oon helvetin epävarma, inhoon itteeni ja omaa ulkonäkööni… Mun kaks kaverii oli suunnitellu keskenää, ett ne lähtee suppaileen ja ne puhu tästä, kun ne laitto mun rastoja. Mulle tuli fiilis, että ne ei halua mua sinne ja siks ne ei pyydä mua lähtee mukaan. Ihan tosissani mä ajattelin näin. Ne ei halua olla mun kanssa. Jostain syystä kysyin, ett voinks lähtee mukaan ja ne sano, ett totta kai. Mä en muista mitä seuraavaks sanoin, mut toinen kaveri sano “hmh, Wilii…” tarkottaen, että miks vitussa sä puhut ja ajattelet noin. Mä_en_vittu_tiedä.

Musta tuntuu, että näistä muista asioista täytyy tehdä toinen postaus, koska tää alkaa oleen helvetin pitkä.

No mutta, seuraavaan kertaan,

Wili.

Musiikkia ja punaviiniä

Tuntuu välillä niin turhalta luvata itelleen mitään, muun muassa, että kuvaisin sen vlogin… Mutta, kohta tiedän mitä kuvata!

Me lähdetään miehen kanssa roadtripille, tossa vähän päälle viikon päästä (maanantaina 23. päivä). Käydään ekana Kuopiossa moikkaamassa kaveria ja sitten Oulussa sukuloimassa. Sitten siitä pohjosta kohti ja Ruotsin puolelle. Siitä “suoraan vinosti” alaspäin kohti Osloa. Oslosta Göteborgin kautta Tanskaan ja Billundiin. Käydään ehkä Legolandissa. Käydään myös Kööpenhaminassa. Siitä Tukholmaan ja laivalla Turkuun, jossa taas sukuloidaan. Ja siitä sitten Tampereelle. Ollaan varattu tähän pari viikkoa.

En malta odottaa, siitä reissusta tulee mahtava!

Tossa alkuviikosta päätin, että vihdosta viimen laitan villarastat taas päähäni. Tilasin ne villat _aikoja_ sitten, sillon ko mulla oli vielä lilat hiukset ja siitä on aikaa. Noh, tein villasta rastat ja kaverit laitto ne mun päähän. Ja nää on ihanat! ❤ Mutta kuumat. 😀

IMG_7474

Tosta ne on vielä tiivistyny, ettei oo noin pörheet. Pörheet? Oks se sana? No tollaset isot, paksut pehmeet ei oo enää. Edelleen pehmeet, muttei noin paksut.

Noh, ei tällästä kummempaa tällä kertaa.

Ens kertaan, rakkaudella,

Wili.