Helsinki International Horse Show

Paluu arkeen HIHSin jälkeen. Viime viikolla keskiviikosta sunnuntaihin olin Helsingissä vapaaehtoistöissä Horse Show:ssa. Viikko oli rankka, mutta selvisin!

Olin siellä ensimmäistä kertaa vapaaehtoisena. Olin areenaryhmässä eli me kasattiin esteet ja rakennettiin kouluradat. Päivät oli pitkiä ja joka päivän jälkeen menin vaan hotellille nukkumaan.

Pelkäsin mennä HIHSiin vapaaehtoiseksi, koska pelkäsin, etten jaksakkaan, saan taas jonkinmoisen burn outin ja jään vain hotellille makaamaan. Mutta mä jaksoinkin vaikka pelkäsin. Olen tyytyväinen itseeni. 🙂

Nyt mulla on syysloma. Harjoittelu ei ole vielä ohitse, koska menetin pari harkkapäivää HIHSin takia. Meen torstaina ja perjantaina tekeen puuttuvat tunnit ja sitten sekin on tehty. Tuntuu aivan mahtavalta saada jotain tällaista aikaiseksi.

Tänään oon suurimmaks osaks vaan nukkunu kotona. Ehkä se johtuu siitä, että oon kipee, mutta sanoin itelleni, että se on ihan ok, nyt saa levätä. Paljon olis kaikkee mitä taaskin pitäis tehdä, mutta koitan parhaani olla murhetimatta liikaa. Oon varannu itelleni yhden kokeen tehtäväks keskiviikkona, mutta saatan perua sen. Ja tallilla pitäis käydä moikkaan heppaa. Lauantaina onkin mun synttärit, jee!

Se harmittaa oikeesti, etten oo jaksanu lukee tenttiin. Mulla on kaks tenttiä uusittavana ennen ens toukokuuta. Joo tiedän, että siihen on aikaa, mut haluaisin vaan ne alta pois. Pelkään, että ne vaan jää niinkun tähänkin saakka. Ne ekat tentit oli siis viime toukokuussa ja en päässy läpi. Sit opettaja onneks anto vuoden aikaa uusia ne. Tarkotus oli kesällä tehdä ne, mutta en vaan kyenny. Sit oli tarkotus tehdä ne syksyllä, kun olin vielä sairaslomalla, mutta en jaksanu. En jaksanu, koska kävin sillä yhdellä kurssilla mikä oli kans pakko uusia. Siitä oli koe viikko sitten perjantaina ja en oo saanut tuloksia vielä…

Ja normaali koulu jatkuukin maanantaina. Sekin pelottaa, koska en haluais jäädä taas sairaslomalle. Mun on ollut tarkoitus tehdä postaus siitä, miks alunperin jäin sairaslomalle viime keväänä. Ehkä teenkin sen videopostauksena, hmm.. Kerroinko jo, että löysin terapeutin? Terapia alkaa marraskuussa, jee! Se oli kolmas terapeutti kenellä kävin tutustumiskäynnillä ja olin varannu myös 2 terapeutille vielä käynnit, mut peruin ne sitten.

Ensi kertaan, rakkaudella

Wili.

Työharjoittelu

IMG_1486Opiskelen sairaanhoitajaksi toista vuotta. Opiskelu on rankkaa ja olinkin tuossa kesäkuusta syyskuun puoliväliin saakka sairaslomalla. Nyt mulla on meneillään ensimmäinen työharjoittelu.

Mulla ei oo lähihoitajataustaa, joten joudun kaiken opetteleen. Tässä on nyt tullu harjoiteltua verenpaineen ottoa manuaalisesti ja automaattimittarilla, verensokereita mitattu ja insuliinia annettu, autettu päivittäisissä toiminnoissa kuntoutujaa yms. Perushoitoa siis.

Tää työharjoittelu on ollut mulle raskasta, välillä tekis mieli luovuttaa ja pyytää taas sairaslomaa. Oon kaks kertaa itkenyt työpaikan vessassa, kun toinen hoitaja on sanonu mulle ilkeesti. Oon myös oppinu hirveesti ja suurimmaks osaks ajasta oon tykänny olla siellä.

IMG_2961Tänään oli se toinen päivä kun itkin vessassa. Se mitä se hoitaja sano oli ihan totta, mutta tuntuu, että oon jotenkin hirveen herkkä ottaan mitään kritiikkiä vastaan. Itken nytkin kun kirjotan tätä. Tuntuu todella pahalta.

Mulla usein ottaa tunteet vallan. Järki yrittää sanoo tälläkin hetkellä, että “huomenna on uus päivä ja nyt otat opit vastaan ja teet parhaas”. Tunteet vaan puskee järjen yli sanomalla “sä oot aivan paska, susta ei oo mihinkään ja sä et oo hyvä hoitaja”. Ja minä uskon niitä tunteita.

IMG_3168

Näihin kuviin ja tunnelmiin, rakkaudella

Wili

Murrosikä

Ei kukaan meistä ollu varmastikkaan parhaimillaan murrosiässä. Sanoisin, että olin aika “normaali” teini. Maistoin tupakkaa ja alkoholia, meikkasin rumasti, olin eka gootti, sit hevari, sit emo… Tyylejä löyty monta. Oli musta tukka, mustat vaatteet ja kuuntelin raskasta musaa. Ei siinä, edelleen suurimmaks osaks pukeudun mustaan, kun meikkaan niin meikkaan aika vahvat silmämeikit ja kuuntelen raskasta musiikkia.

WhatsApp Image 2017-10-06 at 20.39.55

Mä sit rakastan memejä ja mun huumorintaju on todella musta.

Pään sisältä en ollutkaan sitten ihan normaali. Kun olin 13-vuotias, niin selkeesti alko pahemmat masennusoireet ilmenemään. Mua ei oikeen kiinnostanu mikään eikä kukaan, kävin vaan koulussa ja takasin kotiin, koneelle. Viiltelin myös pahaan olooni. Ensimmäisen kerran yritin itsemurhaa 13-vuotiaana.

Kahdeksannella luokalla ymmärsin itse hakee apua. Menin terveydenhoitajan juttusille, siitä koululääkärille, siitä koulupsykologille. Siitä oli jonkin verran apua, mutta onneks ihan muutamassa kuukaudessa sain lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Siellä mua ymmärrettiin ja kuunneltiin. Mulla teetettiin kaikenlaisia testejä ja yhtä testiä tein aina tietyn ajan välein. Silloin sain virallisesti diagnoosini, keskivaikea masennus ja post-traumaattinen stressioireyhtymä. Mulle ei aloitettu sillon vielä lääkitystä.

Kävin siellä polilla aluks tiheemmin, kerran kahessa viikossa. Me keskusteltiin kaikennäkösistä asioista. Mun mielialasta, mun syömisestä, mun arjesta… Mulla on aina ollut huono minäkuva ja syömishäiriökäyttäytymistä, mutta koskaan ei oo mitään diagnosoitu. Ja koska oon aina ollut avoin mun asioista niin siellä kerroin rehellisesti mun itsemurhayrityksistä ja viiltelystäkin. Ja siis kyllä, oon useampaan otteeseen yrittäny tappaa itseni. Sain siellä omasta mielestäni hyviä neuvoja, että mitä kannattaa tehdä jos haluaa viillellä esimerkiks laittaa kädet kylmän valuvan veden alle. Mä teinkin välillä niin. Mulla myös oli (ja siis on edelleen) ahdistusta ja luulen, että tää kylmän veden valuttaminen autto mut tuomaan “takas tähän hetkeen”.

WhatsApp Image 2017-08-19 at 12.01.01

Lääkkeet. Mun lääkitys. Huhhuh. Se on kyllä yks työmaa. Ensimmäinen mitä koskaan sain oli Ketipinor unen laadun ja mielialan tasaamiseksi. Söin sitä puoli vuotta. Iltasin otin 25 mg ja olin kanttuvei tunnin sisään ja nukuin 12h. Sit olin hereillä hetken ja nukuin 3h päiväunet. Sit olin hereillä jonkin aikaa ja otin uuden pillerin ja taas olin nukahtanu tunnin sisään. Tää oli siis kun alotin Ketipinorin. Siitä puolesta vuodesta kun söin Ketipinoria niin en muista mitään. Olin ko zombi. Onneks se lopetettiin. Ensimmäisen kerran kun sain masennuslääkityksen, niin se oli abivuonna, Seronil. Alotettiin 10 mg aamulla ja pian se nostettiin 20 mg aamulla. Se sopi mulle tosi hyvin ja sitä söin semmosen vähän päälle vuoden putkeen. Lähdin 2014 huhtikuussa Australiaan au pairiks ja en tienny kauan oon siellä niin halusin lopettaa sen siks.

Aloin seurusteleen ensimmäisen kerran kahdeksannen luokan joulukuussa. Hänen kanssaan sitten olinkin yhdessä yli 6 vuotta. Meillä oli hyvä suhde. Joskus ajattelin, että hänen kanssaan oon loppuelämäni ja kuinka ihanaa kertoo sitten lapsille, että ollaan oltu yhdessä siitä saakka kun ollaan oltu 14-vuotiaita ja ollaan toistemme ekat ja ainoot! Noh, ei se menny ihan niinko elokuvissa. Kun tulin Australiasta kotiin niin asiat alko meneen huonommin ja erottiin siitä puolen vuoden päästä. Ollaan ihan hyvissä väleissä edelleen.

Niin. Vaikka olinkin mieleltäni sairas, niin onnistuin silti pitämään yllä suhdetta. Koulu meni keskiarvosesti, mulla oli numeroita 5-9 välillä, kun pääsin yläasteelta. Kävin lukion ajallani, vaikka se olikin todella vaikeeta aina välillä, mutta valmistuin silti arvosanoilla A, B, C ja C; lyhyt matikka, äikkä, enkku ja terveystieto. En samantein päässy uuteen kouluun, joten tein töitä ja matkustin Australiaankin tekeen töitä. Voin joskus kertoo siitä reissusta.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Lapsuus

Lapsuuteni oli omasta mielestäni, nykyään kun ajattelen, niin haastava ja opettavainen. En saanut olla lapsi paljoa, leikkiä niillä barbeilla tjsp. Jo nuorena, kun isä joi, niin jouduin pitämään itsestäni huolta. Täytyi miettiä, että mistä saa ruokaa ja piti huolehtia, että herää ajoissa kouluun.

Isäni ei juonut koko aikaa. Hänellä saattoi olla viikon, kahen tai kolmen putki, jonka jälkeen hän saattoi olla hyvin yli puoli vuotta täysin vesiselvä. Hänellä oli lääkitys, joka ei auttanut.

Lapsuudessani on hyviäkin muistoja. Käytiin uimassa, laskettelemassa ja mä oon harrastanu 15 vuotta hevosia eli mut on viety ratsastustunneille jo kun olin kahdeksan. Vanhempien eron jälkeen jäimme siis isän luokse asumaan, koska äiti muutti omakotitalosta pois. Näin äitiäni joka toinen viikonloppu.

Lapsena muistan, että ajattelin, että täähän on ihan normaalia, kaikkien iskät juo. En aatellu, että tässä ois mitään hävettävää tai asiaa pitäis jotenkin peitellä. En peittele sitä nytkään. Mä oon todella avoin asioistani ja pystyn puhuun melkeen mistä vaan. Kai se raja jossain menee, ei oo tullu vielä vastaan ainakaan.

Mulla oli lapsena yks todella läheinen kaveri, jonka perhe tiesi meidän tilanteen. Kaverin äiti ei ihmetelly, jos keskellä viikkoo tulin pariks yöks heille. Asuinkin yhdessä vaiheessa heidän luona, tästä lisää myöhemmin.

Iskän kuolema oli tapaturma. Hän kuoli tulipalossa, tukehtui häkään. Minulle on sanottu, että veressä ei ollut alkoholia, vaan iskän omat reseptilääkkeet. Kun tulipalo alkoi, niin olimme äidin luona viettämässä viikonloppua, oli perjantai. Kaverini naapurista soitti minulle, että meidän talo palaa. Annoin puhelimen äidille ja sanoin, että meillä palaa. Kaverini antoi puhelimen isälleen. Äitini oli puhelimessa hetken ja kysyi, onko siellä ketään. Huusin “iskä on siel, iskä on siel!”. Äiti huusi puhelimeen ” *isän nimi* on siellä!”. Siinä vaiheessa kun iskä saatiin ulos talosta niin oli jo liian myöhästä. Ensihoitajat yritti elvyttää, mutta ei saanut enää iskää virkoon.

Äiti sano mulle itkien, että “iskä on kuollu”. Muistan, että itkin paljon. Toinen veljistäni oli myös äidin luona eikä reagoinut asiaan mitenkään. Toinen veljistäni oli siellä paikan päällä. Muistan, että jonkin ajan kuluttua menin koneelle ja Meseen ja kerroin kavereille, että mun iskä on kuollu.

Seuraavana päivänä mentiin kattoon talon raunioita, ei me paljoa sieltä saatu pelastettua. Tavarat oli nokisia, ja koska katto oli romahtanu osasta taloa niin luntakin oli sisällä. Täähän tapahtu siis helmikuussa. Mulla oli oikeestaan ne vaatteet, mitkä olin äidin luo pakannu mukaani. Jotain videoita ja kuvia otettiin, en mä oikeen muista otettiinko muuta.

Sunnuntaina sitten muutettiin muarin luo, koska äiti asu eri paikkakunnalla ja muari kotikylässä. Siellä sitten asuin seuraavaan kesään ja kävin normaalisti viidennen luokan loppuun. Kesällä sitten muutin äidin luo ja alotin kuudennen luokan. En viihtynyt yhtää ja halusin kotikylään takasin. Kuudennen luokan joulomalla muutin tälle kaverille kenestä mainitsin aikasemmin. Pääsin takas vanhalle luokalle ja samat kaverit. Asuin tän kaverin luona noin 2,5 vuotta, kunnes muutin veljeni kanssa asumaan yhteen, siinä samassa asui myös hänen tyttöystävänsä. Me asuttiin kolmistaan muutama vuosi, kunnes 18-vuotiaana, melkein 19, muutin omilleni.

Tällanen lapsuus meikäläisellä. Kysyttävää? Kysy, mä vastaan.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili.

Ensimmäinen postaus!

Nonniin, tästä se alkaa.

Elikkäs, tuolta “Wili” sivulta voitte lukea vähän taustaa minusta. Olen myös Suomen Mielenterveysseuran Hyvän mielen lähettiläs ja heidän kanssaan yhteistyössä.

Haluan heti sanoa, että aina saa kysyä mitä tahansa ja pyrin vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, jos ne ovat “fiksuja” kysymyksiä. Eli en vastaa selkeästi mihinkään trollauksiin tms…

Vähän omaa taustaani tarkemmin. Olen nuorin lapsi perheestäni, minulla on 2 vanhempaa veljeä ja äiti. Isäni kuoli tapaturmaisesti 2006, kun olin 11-vuotias. Tämän jälkeen masennus on selkeästi puhjennut ja virallisesti se diagnosoitiin minulle kun olin yläasteella ja samalla sain post-traumaattisen stressioireyhtymän diagnoosin. Lapsuuteni ei muutenkaan ollut helpoimmasta päästä, vanhempani erosivat kun olin noin 5-6 vuotias ja isäni oli alkoholisti. Hän ei kokoaikaa ryypännyt, mutta selkeitä putkia oli välillä päällä. Myös muitakin menetyksiä on tapahtunut lähiaikoina. Äidinäitini eli muari kuoli syyskuussa 2015 syöpäkamppailuiden jälkeen, jouduin lopettamaan hevoseni marraskuussa 2015 ja yksi parhaimmista ystävistäni teki itsemurhan syyskuussa 2016.

Olen käynyt paljon juttelemassa erinäisten ammattilaisten kanssa. Pääsin nuorisopsykiatrian poliklinikan asiakkaaksi yläasteella. Siellä hoitokontakti loppui kun olin 19-vuotias eli 2014 loppuvuodesta. Sen jälkeen olin ilman hoitokontaktia pitemmän aikaa. Muutin Tampereelle ja aloitin 2015 syyskuussa urheiluhierojakoulun ja sen kautta tuli opiskeluterveydenhuolto, mutta mieliala-asiat eivät olleet niin pinnalla (ehkä?). Aloittaessani TAMKin niin opiskeluterveydenhuolto sielläkin on ja nyt viimeisen vuoden aikana on minulle suositeltu terapiaa ja lääkitys on yritetty laittaa kuntoon.

Ensimmäisen kerran sain masennukseen lääkityksen lukion viimeisenä vuonna. Silloin aloitettiin Seronil. Se lopetettiin vuoden päästä sitä. Sitten sain uudestaan Seronilin käyttöön keväällä 2016 muutamaksi kuukaudeksi, koska minulla ja opiskeluterveydenhuollolla kävi vähän moka. En muistanut uusia reseptiä ennen heinäkuuta ja he olivat heinäkuun lomalla, ja mielialalääkitysreseptejä he eivät uusineet ilman, että kävi lääkärin vastaanotolla. Joten se lääkitys loppui vähän ikävästi seinään kesällä 2016. Nyt keväällä 2017 minulle aloitettiin kolmannen kerran Seronil. Se on siis toiminut minulla todella hyvin. Lääkärini sanoi keväällä, että masennuslääkitystä tuskin tullaan purkamaan, ainakaan lähiaikoina eikä välttämättä enää koskaan. Hän kertoi, että olen sairastanut masennusta niin pitkään, että aivoissa jotkin reseptorit, jotka ottavat vastaan serotoniinia tai tuottavat sitä, niin ovat luultavasti surkastuneet. Tämä ei ole minulle mikään ongelma, syönhän mä Thyroxinia lopunelämäni myös (kilpirauhasen vajaatoimintaan).

Kesäkuussa 2017 kävin magneettikuvissa selästäni ja sieltä löytyi L4-5 välin kuluma ja madaltuma, joka on noin kolme ja puoli vuotta tähän mennessä aiheuttanut minulle hermosärkyä. Fysiatri suositteli, että mielialalääke vaihdettaisiin sellaiseen, joka vaikuttaisi myös hermokipuuni. Heinäkuussa alettiin tekemään vaihdosta Seronil 30mg:sta, Venlafaxin 225 mg:aan. Vaihto sujui joten kuten, mutta nyt syön Venlafaxinia. Syksyn mittaan on tullut, omasta mielestäni ilkeitä, haittavaikutuksia. Tai haittavaikutus eli en saa orgasmia, joka on yksi venlafaksiinin haittavaikutuksista. Venlafaxin vähennettiin 150mg, jolla ei ollut vaikutusta haittavaikutukseen ja mielialani huononi. Nyt maanantaina 2.10 aloitin Voxran kaveriksi. Jos Voxra sopii, niin Venlafaxin puretaan pois. Tälläinen lääkitys… Ainiin, ja iltaisinhan mulla menee melatoniinia 5mg ja Pregabalin 75mg (paremmin ehkä tunnetaan markkinanimellä Lyrica).

Tässäpä nyt ehkä vähän lisää taustoja minusta.

Seuraavaan postaukseen, rakkaudella

Wili.