Ahdistus

Ahdistus on ollut kovaa lähipäivinä. Ahdistus triggeröityy pienistäkin, typeristäkin jutuista. Yks päivä oli pakko poistaa Facebook-kaveri, koska hän sanoi Li Anderssonia kommunistiks, joka triggeröi ahdistuksen.

Laitoin asiasta kavereille viestiä, josta nousi keskustelu ilmastonmuutoksesta ja ahdistuin lisää. Kaveri sanoi suutuispäissään, että päteen sillä tavalla, että se kuulostaa kun puhuisin mua tyhmemmälle. Ahdistus lisääntyi. Saatiin sovittua onneksi ja ahdistus laski jonkin verran. Sen verran, että kykenin nukkumaan, mutta nykyään nukahdan todella hyvin melatoniinin avulla vaikka kaikki maailman ongelmat ois harteilla.

Ahdistus helpotti vähän tiistaina. Tehtiin terapeutin kanssa loppuun se SCID-haastattelu ja mulla saattaa olla epävakaa persoonallisuushäiriö, ei siis ole virallista diagnoosia asiasta. Pitää puhua asiasta lääkärille seuraavalla kerralla ko meen sinne. Ahdistus helpotti, koska se selittää mun pään ajattelua ja menoa. Mulla on ystävä, jolla on epävakaa ja nään hänessä itseäni paljon. Yks päivä hän tokas kylläkin, että “sokea johdattaa sokeaa”, kun annetaan toisillemme neuvoja.

Mut sit se perkeleen ahdistus nousi taas. Voiko musta tulla hyvää, tai edes ollenkaan, psykiatrista sairaanhoitajaa tällä diagnoosilla? Kykenenkö mä töihin? Kyllä tää mun ystävä myös opiskelee, mut ihan eri alaa kun mä. Mitä hittoo mä teen…

Mulla on yks toinenkin asia mielenpäällä, mutta asia liittyy paljon Eliakseen ja täytyy kysästä häneltä saako asiasta kirjottaa tänne. Asia ei oo mitenkään surullinen eikä vakava, meillä oli yks ilta hyvä keskustelu, josta nousi asia esille.

Takaisin ahdistukseen. Se ristiriitanen olo, kun synttärit sunnuntaina jee, mutta samalla ikääntyminen ahdistaa. Täytän sunnuntaina 24-vuotta, eikä tää oo mikään ikäkriisi vaan kuolemanpelkokriisiahdistusvittuperkelepaska. Mä pidän lauantaina juhlat. Ja ironisesti ne on murhamysteerisynttärit.

Tiistaina tapahtu paljon. Kävin kokemusasiantuntijahaastattelussa myös. Toivon pääseväni siihen koulutukseen. Mielen ry järjestää kokemusasiantuntijakoulutuksia kerran vuodessa, se kestää 8 kk. Alkaa helmikuun alussa ja kesällä pieni tauko. Mielen ry kouluttaa mielenterveys- ja päihdekokemusasiantuntijoita. Kokemusasiantuntija käy esimerkiks kouluissa puhumassa omista kokemuksistaan mielenterveyden parissa, sä voit olla itse kokenut mielenterveysongelmia, tai sun läheises tai ystävä.

Törmäsin tänään Facebookkia selatessani tälläseen kuvaan ja musta tähän on hyvä lopettaa tää postaus:

44653825_2109457652476750_1004743926009036800_n.jpg

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Koska ihmistä pitää auttaa?

Mikä on se hetki, kun sä autat jotakuta? Pitääkö ihmisen pyytää apua? Voiko tuntematon auttaa toista?

Nää on kysymyksiä, jotka on pyöriny mun päässä muutaman päivän. Meillä oli koulussa tällänen PBL-istunto (problem based learning) ja puhuttiin päihdevieroituksesta. Opettaja kertoi, kuinka se oli huomannut naapurinsa kesällä viettävän vähän enemmän aikaa pubissa ja eikä ollut ajellut autollakaan ynnä muuta sellaista, joka viittasi lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön. Tästä tuli keskustelua, että olisiko opettajan pitänyt sanoa/tehdä jotakin. Itse vastasin, että “totta helvetissä se on sun duuni puuttua, jos sä näät tollasta”. Muut luokkalaiset eivät olleet ihan tätä mieltä. He sanoivat, että jos tuntematon tulisi heille huomauttamaan heidän alkoholinkäytöstä, niin he sanoisivat, että “mitäs vittua se sulle kuuluu”.

Minusta tämä on surullista. Heille sanoinkin, että jos naapurini olisi huomannut, että vietän kesällä paljon aikaa terasillani juoden siideriä, niin itse näkisin sen välittämisenä, jos naapuri tulisi sanomaan, että “hei, mä oon huomannu, että sä istut siinä joka päivä koko päivän siideriä juoden, oks kaikki ok?”.

En sano, että sun täytyis mennä tuntemattomille tekemään AUDIT-testiä, mutta minusta se on sun homma sanoo toiselle ihmiselle, jos hän tekee jotain, mikä voi mahdollisesti olla vaaraksi. Tämä opettaja tunsi kyseisen naapurin jotenkuten, ei sanonut mitään asiasta. Onneksi tällä naapurilla oli kyseessä tuollainen “kesäputki”. Minusta opettaja olisi voinut sanoa naapurilleen, että on huolissaan.

En myöskään sano, että sun pitäis tuntee sun kerrostalonaapurit täysin. Itse muistan lapsuudessani, että mun iskä tiesi/tunsi meidän naapurit ihan suht hyvin jolloin näkisin, että joku heistä olis voinu puuttua iskän juomiseen tai iskä jonkun muun juomiseen. Mä en vaan nää siinä mitään vikaa, että näyttää toiselle, että on huomannut tällaisia asioita ja välittää kanssaihmisistä edes sen verran, että sanoo toiselle jotain. Voi hyvin olla, että naapuri haistattaa sulle paskat, mut voi olla, että sä laitat vähän rattaita pyöriin sen aivoissa.

Mennääs alkoholista mielenterveysongelmiin. Mitä jos mä en olis koskaa ite tajunnu pyytää apua? Olisinko osastohoidossa, opiskelisinko, olisinko tappanu itteni? Olisko joku jossain vaiheessa sanonu mulle, huomattaunu asiasta, kertonu, että on huolissaan?

Ollaanko me suomalaiset (tai kaikki ihmiset) niin välinpitämättömiä, että ei muiden asiat kuulu meille muille? Onko tää kulttuuri vaan Suomessa vai onko se koko maailman juttu? Minkä takia me ollaan tässä maailmassa näin yksin asioidemme kanssa?

Mikset sä voi sanoo toiselle, että oot huolissas ja ottaa sitten vaikka ne haukut? Mitä sä siitä menetät? Et mitään. Vähintään saat kiven pois harteiltas.

Ehkä mä laitan nyt sun ajatusrattaat pyöriin ja ens kerralla mietit, ett voisitko tehdäkki jotain.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Vuosipäivä

Tänään tulee kaks vuotta ystävän kuolemasta.

Tänään on yhden kaverin synttäripäivä.

Tänään koulussa puhutaan itsetuhoisen potilaan ensiavusta.

Tänään on terapia.

Tänään on Teatteri Äärirajan Todella Avoimet Ovet.

Tänään pyöräilin kouluun.

Musta ei oikein tunnu miltään. Yskittää, koska kävi kylmä viima, kun pyöräilin. Nyt on vähä kylmä kans, kun tuli hiki. Mä istun tunnilla nyt. Pitäiskö mun tuntee jotain? Kaikkina muina päivinä on ystävää ikävä ja kuolema ahdistaa, tänään ei. Miksei ne tunteet oo tänään? Kiellänkö iteltäni ne? Enkö oikeesti haluukkaa niitä ajatella?

Mä oon pohtinu, että onko mulla joku persoonallisuushäiriö. Jokainen meistä varmasti näkee itsessään niitä merkkejä, mitä persoonallisuushäiriössä vois olla. Niitä on monta erilaista. Mun ystävällä oli epävakaa persoonallisuushäiriö. Niitä on myös epäluuloinen, eristäytyvä, epäsosiaalinen, huomionhakuinen, vaativa, estynyt, riippuvainen ja muu persoonallisuushäiriö. Sit taas kummiski aattelen, ett oon vaan luulotautinen. Ehkä vaan haluan nähdä itessäni niitä oireita.

 

 

Syksy on saapunut

Pian taitaakin tulla vuosi siitä, kun alotin tän blogin kirjottamisen. Jeij, oon jaksanut tehä tätä jopa niin kauan :3

Mutta, mulle kuuluu oikeestaan iha hyvää. Siihen nähden siis, että oon koht viikon ollu flunssassa. Viime viikon keskiviikkona alko mulla, mies tuli kipeeks viime viikon tiistaina.

Koulu on alkanu ja lähteny hyvin käyntiin. Menin kaks kurssia uudestaan ja niistä molemmista oli koe viime viikolla. Parin viikon päästä sitten taas kaks koetta. Myöskin tänä syksynä musta tuli Teatteri Äärirajan tuottaja ja somevastaava, ja niissä hommissakin on riittänyt tekemistä.

Neilikalle on saatu kärryt selkään, sen kanssa on jo ajeltu useempi viikko ja mäkin opettelen ajaan. Oon nyt pari kertaa ollu kuskina, onneks kaveri opettaa. Mua jännittää välillä ihan hirveesti, koska kärryillä ajaminen on ihan erilaista, kun ratsastus. Jos oot hevosen selässä ja hevonen säikähtää jotain, lähtee peruttaa/kääntyy ympäri tjsp, niin voit kunnolla antaa pohkeita ja melkeempä pakottaa eteenpäin, ett “nyt mennää!”. Mut kärryjen kanssa tuntuu jotenkin… voimattomalta? Neilikka pelästy vesiletkua (kyllä :D) ja lähti peruuttaan, ja sit käänty takasin kotiin. Mä en tällön ajanu vaan kaveri, niin ei meinannu kaveri saada aluks Neilikkaa pysähtyy tai jatkaan eteenpäin. Kaveri sai Neilikan pysähtyyn ja mä hyppäsin kärryn kyydistä pois. Menin Neilikan pään viereen kävelee ja näytin sille, että tää vesiletku ei oo mikään paha käärme, että ihan hyvin voit mennä tästä. Ja sit se menikin. Pitää vaan muistaa, että se on 2-vuotias, nuori kokematon tamma, joka myös testailee. Pitää pysyä tiukkana!

41073965_10214557016613008_7084711106379251712_n

Voi olla, että mulla menee jotenkin “hypomaanisen hyvin”, koska mulla on tällä hetkellä kaks masennuslääkettä päällekkäin. Mulla oli tossa kuukausi sitten lääkäri ja kysäsin, että voitaisko Voxra vaihtaa siihen Seroniliin, kun on niin paljon halvempi ja sopi mulle hyvin. Niinhän me tehtii, eli kuukauden söin 300 mg Voxraa ja 20 mg Seronilii. Tänään oli kontrollilääkäri ja kaikki on hyvin, niin Voxra laskettiin 150 mg ja Seronil edelleen 20 mg. Kuukauden päästä taas kontrolliaika.

Myöskin kuukausi sitten mulla oli ainakin sata lääkeasiaa esim. voisko Pregabalinin lopettaa, koska oon lihonu sen lääkkeen takia, ja mulla tulee 3 vuotta ehkäsykapselin laitosta tammikuussa, niin se pitäis ottaa pois ja vaihtaa pillereihin. En ota uutta ehkäsykapselia, koska 3 vuoden sisään voi tulla raskauskyseeseen, jollon vaan pillerit on helppo lopettaa.

Pregabalin lopetettiin ja aluks mun selkä oli älyttömän kipee, mut se tasaantu siitä. Nyt on oikeestaa menty takasin siihen, mitä se oli ennen kun aloin Pregabalinii syömään. Sanoinkin lääkärille, että kyllä se kipu häiritsee elämää ja olis kauheen kiva, jos sille jotain vois tehdä. Lääkäri mietti toista masennuslääkettä, joka kans auttaa selkäkipuihin, niinkun Venlafaksiini. Venlafaksiinista mulle vaan tuli sitä anorgasmiaa ja seksihalut väheni mitättömiin. Ja siitäkin lääkkeestä taisin lihota, tai sit Venlafaksiinin ja Pregabalinin yhteisvaikutuksesta. Mut lihominen loppu, kun lopetin Venlafaksiinin, niin siks ainakin luulen, että sekin lihotti. Nyt en myöskään osaa sanoo, että onko multa kilo lähtenyt sen takia, että Pregabalin lopetettiin vai onko se jotain muuta… Aika näyttää, eiks je?

Olishan se hirveen kiva, jos laihtuis sen 18 kiloo, mitä lääkkeistä on tullu. Oon siis 100% varma, että noi kilot on tullu lääkkeistä, koska: mulle tuli kuukaudessa 8 kg lisää, kun söin kuukauden Mirtazapiinia, mulle tuli puolessa vuodessa 10 kg lisää, kun söin Venlafaksiinii ja Pregabalinii, ja painon nousu loppu, kun Venlafaksin lopetettiin, mut paino ei lähteny tippuun. Nyt on lähteny ees se kilo, kun Pregabalin on lopetettu. Mä en ole muuttanu mun liikunta- tai ruokailutottumuksia, tuskin yhtään, useempaan vuoteen. Viimesin radikaalein muutos oli 2016 kesäkuussa, kun ryhdyin kasvissyöjäks. Mutta aika näyttää..?

Mulla on tosiaan hirveesti ollu nyt energiaa. Viime viikolla huomasin, että kävin todella ylikierroksilla, puhuin vielä enemmän mitä normaalisti ja nopeempaa, ja en pysyny paikallani. Mutta flunssan alettua niin oon ollu vähän rauhallisempi. Kauhee motivaatio vaan olis lähtee lenkkeileen ja pyöräillen kouluun, ja haluis muutenkin vaan tehdä kaikkee, mutta mä koitan pitää itteni mahdollisimman paljon kotona, että paranen.

Paljon oon ajatellu tota paino asiaa viime aikoina. Kauheen kivahan se ois jos vaan vois huomenna herätä normaalipainosena ilman mitää rehkimistä, mut ei se maailma valitettavasti sillee toimi… On tähän kuukauteen mahtunu synkkiäkin ajatuksia, yhessä vaiheessa pyöri taas syömisvammailuajatukset päässä. Sori, jos joku ei pidä termistä “syömisvammailu”, mut mulle ei oo koskaan diagnosoitu mitään syömishäiriöö, niin en halua sanoo, että mulla on syömishäiriökäyttäytymistä. Vaikka onhan mulla selkeesti ihan vinksahtaneita ajatuksia ruuan suhteen.

l-29422-when-i-say-i-want-to-lose-weight-and-someone-says-lets-go-to-the-gym-thats-a-bit-extreme

Oon ajatellu, että kuvaisin sellasen vlogin, että täs mun normi viikko. Mut voisin koittaa kuvata sen sellasena jaksona, joka oikeesti kertois mun jaksamisesta, eikä niin, että kahen lääkkeen voimalla oon ihan Duracell-pupu.

Ens kertaan, rakkaudella

Wili

Roadtrip

Me lähetään miehen kanssa roadtripille maanantaina ja suunnitelmana on, että reissussa ollaan kaks viikkoo.

Tästä ekaks mennään Kuopioon tapaan kaveria ja sitten Ouluun sukuloimaan. Sen jälkeen mennään vähän matkaa pohjosee ja Ruotsin puolelle. Siitäpä vinosti alas (en osaa ilmansuuntia) kohti Osloa. Tarkotuksena on pysähtyä kaks kertas Ruotsissa ennen Osloa. Norjan jälkeen Göteborgin kautta Tanskaan ja Billundii. Siellä käydään Legolandissa ainakin. Legolandin jälkeen mennään Kööpenhaminaan ja siitä Tukholmaan. Tukholmassa ollaan pari päivää ja sitten laivalla yli takas Suomeen eli Turkuun. Turussa taas vähän sukuloidaan, jonka jälkeen kotiin Tampereelle.

Lainasin kaverilta selfietikun ja suunnitelmana on tehdä vlogi matkasta. Otan läppärin mukaan reissuun niin jos videomatskua alkaa oleen paljonkin, niin voi tehdä kaks videoo ja toisen julkasta jo reissun päällä (jos oon niin tuottelias).

En malta oottaa! Huomenna meen Tammerfesteille, koska sain kaverilta lipun ja lauantaina meen hoitaan koiraa. Sunnuntaina sitten pakkailen reissua varten.

Itsetunto

Niinko viime postauksessa totesin, mun itsetunto on aivan paska. Mä en koe, että oon hyvä missään. Usein musta tuntuu, että kukaan ei halua hengata mun kanssa. Mä periaatteessa tiedän, että mun mies rakastaa mua, mutta en tajua miks se rakastaa mua. Tiedättekö, sillee, että te tiedätte jotain, mutta se asia ei käy vaan järkeen teille, ett miks se asia on näin? Mä tiedän, että mun mies rakastaa mua, mutta en ymmärrä miks. Mulla on kavereita, mutta en ymmärrä miks.

Mun yks kaveri on useempaa kertaa koittanu kehua mua mun laulutaidosta. Ja en todellakaan ymmärrä miks. Jos laulan muiden kuulleen oon aivan järkyttävässä humalassa karaokessa. Toinen paikka missä mun laulua kuulee on auto ja jos kotona kuuntelen musaa niin laulan, koska osaan sanat moneen biisiin. Mun mies on yrittäny kans, sano kerran, että “lauloit täydellisesti oktaavin alempaa”. Voi helvetti. En osaa vastaanottaa tollasta. Sanon “pfft älä vittu viiti” ja jos jatkaa niin kiellän, ettei mua saa kehua, koska en osaa vastaanottaa sitä. Myöskin, jos yrittää antaa mulle mun laulamisesta jotain rakentavaa palautetta, niin otan sen itteeni niin lujaa, että lupaan, etten koskaan ikinä laula missään. Toi on niin absurdia, etten aina ymmärrä itteeni.

Mä tiedän miks tunnen itteni näin paskaks. Mua on kiusattu ala-asteella. Ja sen jälkeen oon kuullu vaan, että mua on kritisoitu. Joku saattaa sanoo jotai kivaa mun ratsastuksesta ja seuraavassa lauseessa kertoo, mitä voisin tehä paremmin. Kuulen vaan sen mitä voisin tehä paremmin ja pää lisää “vittu oot paska, lopettaisit vaan”. Omasta mielestäni en osaa tehä mitää, myöskin viitateen edelliseen postaukseen, ajattelen etten oo rohkee. Mä en ajattele itestäni mitään positiivista. Oon hyödytön läski paska, joka ei osaa mitään.

On mua kehuttu. Mun kutomista, mun atk-taitoja, mun ratsastusta, mun laulua. Mutta mä en usko niitä puheita. En myöskään tiedä miks mulle valehdeltais. Ehkä siks, ett tuntisin jotain hyvää itestäni ja sit ne pystyy piikittään lujempaa? Saa mut polvilleen ja ampuu selkään.

Mä tiedän, että totta kai osa johtuu myös masennuksesta. Mä en koskaan voi unohtaa, että kuinka moneen asiaan masennus ottaa osaa. Voi olla, että tää kaikki johtuu masennuksesta. Masennus on se iso musta pilvi, josta sataa mun muut oireet.

Mä toivon, todellakin toivon, että joku päivä voisin sanoo itelleni ja tarkottaa sitä, että mä oon hyvä ja mä osaan. Jos nyt meen peilin eteen ja sanon itelleni, että “mä oon hyvä ja mä osaan” niin mun aivot sanoo takas “älä vittu valehtele itelles”.

Välillä mietin, ett onko mulla joku skitsofrenian tyyppinen juttu, mutta ei ihan niin kummiskaa. Vaan, että mun aivoissa on kaks eri puolta, järki ja tunne melkeempä, toinen voi sanoo mulle vaikka mitä ihanaa, ja sitten se toinen, realistisempi, tulee ja sanoo toista. Vai onko se puoli se realistinen? Voin ite melkeempä kattoo peiliin ja toinen puoli huulista sanoo, että “sä oot hyvä” ja toinen nauraa, että “älä valehtele”. Haluan tästä eroon, haluan sanoo itelleni tosissani positiivisia asioita.

Mä en keksi muuta hyvää lopetusta, kun lopetuksen. Seuraavaan kertaan, rakkaudella,

Wili.

DVRJ5997

Terapia

Terapiassa käynti on rankkaa. Se ei aluks tuntunu siltä, mutta nyt kun on taukoa siitä, niin sen tajuaa, että se on rankkaa. Et todellakaan voi olla hirveen huonossa kunnossa, jotta siitä olis jotain hyötyä.

Aijon nyt avautua mun kaikista isoimmasta pelosta, mitä käsitellään terapiassa aikamoisella intensiteetillä. Se on kuoleman pelko. Jos sua ahdistaa tämä kyseinen asia, niin tää postaus voi olla rankkaa tavaraa.

Terapiassa mulle on selvinny paljon asioita jo tästä kuoleman pelosta. Mä edelleen pystyn puhumaan kuolemasta, mutta se on vaan sanoja ja ääntä mitä musta tulee, tai tässä tilanteessa ajatuksia ja tekstiä. Eikä ees mitään syvällisiä ajatuksia. Ihan kun mun ajatukset olis monessa tasossa ja tällä hetkellä, kun kirjotan tätä niin se on sillä ensimmäisellä tasolla, ja jotta pääsen muille tasoille, mun pitää tietoisesti avata ovi sinne.

Terapeutti on sanonut mulle, että mulla se kuolemattomuuden illuusio on kadonnu. Sitä ei oo enää, koska oon kokenu paljon kuolemaa pienen ikäni aikana. Isä kuoli, kun olin 11-vuotias, ja se on se isoin ja traumaattisin asia. Monilla on varmasti siihen mennessä, kun on 20-v niin kuollu esimerkiksi mummu tai pappa, tai lemmikki, tai joku setä tai täti tai joku. Sä luultavasti oot kokenu kuolemaa jotenkin. Musta tuntuu, että oon kokenu sitä aivan liikaa ja aivan liian läheltä. Siks se kuolemattomuuden illuusio on kadonnu.

Tosiaan… Kun olin 1-v, niin mun vaari sekä pappa kuoli. Pappa kuoli sydänkohtaukseen syksyllä -95 ja vaari keuhkosyöpään helmikuussa -96. Näistä en muista mitään. Mulle on vaan kerrottu, että makasin vaarin vieressä, kun muut oli papan hautajaisissa. Mun mummu kuoli, kun olin 7-v. Mummusta muistan, että se söi usein silakkaleipää ja hänen luona oli kylpyamme. Hän kuoli aivoverenvuotoon. Seuraavaks, mun isä kuoli. Helmikuussa -06, tasan 10 vuotta myöhemmin, kun vaari. Kyllä, samana päivänä, 3.2.1996 ja 3.2.2006. Myös, mun täti kuoli 3.2.2006. No, vaaria en tuntenu ja täti ei ollut läheinen, mutta vittu millä todennäkösyydellä?

Olin 11-v, mulla oli kuollu 3 isovanhempaa, isä ja täti. Tästä ei kauaakaan, kun meidän koira piti lopettaa. Se oli vanha ja rakas, sai viettää elämänsä viimeset vuodet enon kanssa mökissä mettässä. Sinä päivänä, kun täytin 18, oli mun enon hautajaiset. En menny.

Mulle todella läheinen muari kuoli syyskuussa 2015, oltuaan neljä kuukautta sairaalassa. Samana päivänä mentiin miehen mummon synttäreille, hän tais täyttää 70 tai 75. Jouduin lopettaan mun hevoseni, Feetun, marraskuussa 2015. Siitä seuraava syyskuu, mun yks parhaimmista kavereista kuolee. Mun 23 elinvuoden aikana oon kokenu ainakin kymmenen kuolintapausta, ihmisiä ja eläimiä. On ollut muitakin lemmikkejä esimerkiks. Ne on vaikuttanu muhun eri tavoilla. Näättekö nyt miks kuolemattomuuden illuusio on mulla poissa? Mä tajuan kuolevani joku päivä, ja pelkään, että kuolen, kun oon nuori. Nuorella tarkotan sitä, että en oo saanu elää koko mulle tarkotettua elämää loppuun. Haluan olla vähintään 100-vuotias ja kokenu kaiken.

Kun mua ahdistaa kuolema, mun ajatukset lähtee lentoon. Kuolema on lopullinen asia ja mä en koskaan enää ikinä tuu oleen täällä. Tää jo pelkästään saa mut nytkin ahdistumaan aivan älyttömästi. Tää maailma jatkaa menoaan ja mä kuolen. Kaikki mulle rakkaat ihmiset ja eläimet kuolee. Jumalauta, nyt ahdistaa.

Terapeutti sanoo, että mutta ne on vaan ajatuksia, ne ei voi satuttaa sua. Eipä kai niin, mutta kun se ahdistus on niin helvetin voimakasta ja tiedän, etten enää voi sitä työntää jonnekki ajatusten nurkkaan ja ajatella, että “käsittelen tän myöhemmin”. Se mikä oli joskus myöhemmin on nyt. Mun on käsiteltävä tää asia nyt. Mun on ajateltava ne ahdistavat ajatukset ja päästä niistä yli. Kuinka kliseistä se on onkaan, mutta niin helvetin totta. Mun pitää hyväksyä ne ahdistavat ajatukset ja ajatella ne, ja päästä niistä yli.

Mua pelottaa se, että joku juoppokuski ajaa mun auton kylkeen ja kuolen. Mua pelottaa sellaset asiat, mille en voi mitään. Mä en voi koskaan tietää, että jos kuolen onnettomuudessa. Ja se vasta onkin perseestä. Mutta itseasiassa, se ahdisti keväällä vielä enemmän mitä nyt. Mä oon käsitelly asiaa ja se ei oo enää ahdistava.

Terapia laittaa sut ajatteleen niitä asioita mitä et halua ajatella. Mä en oo koskaan kieltäny mun kuolemanpelon olemassa oloo, oon vaan aina tietosesti sysänny ne ajatukset jonnekki muualle. Lukinnu ne sinne ajatuskerrosten viimesimpään kerrokseen minne en oo koskaan halunnu palata.

Mulle sanotaan, että oon rohkee. Olin rohkee, kun 19-vuotiaana lähdin Australiaan yksin. Olin rohkee, kun 23-vuotiaana lähdin Tanskaan tekeen töitä. Oon rohkee, kun puhun asioista, esimerkiks iskän kuolemasta. Mä en nää itteeni rohkeena. Mä nään itteni pelokkaana tyyppinä, jonka täytyy elää nyt. Mun täytyy saada kaikki, tehdä kaikki ja mennä kaikkialle. Mua ei estä mikään, koska pelkään sitä mikä vääjäämättä odottaa mua. Mä haluan olla merkitsevä tyyppi, haluan tehdä muutosta. Haluan, että joku päivä, joku sanois mulle, että mun ansiosta on tapahtunu jotain.

Mun päässä on paljon vialla asioita. Oon helvetin epävarma, inhoon itteeni ja omaa ulkonäkööni… Mun kaks kaverii oli suunnitellu keskenää, ett ne lähtee suppaileen ja ne puhu tästä, kun ne laitto mun rastoja. Mulle tuli fiilis, että ne ei halua mua sinne ja siks ne ei pyydä mua lähtee mukaan. Ihan tosissani mä ajattelin näin. Ne ei halua olla mun kanssa. Jostain syystä kysyin, ett voinks lähtee mukaan ja ne sano, ett totta kai. Mä en muista mitä seuraavaks sanoin, mut toinen kaveri sano “hmh, Wilii…” tarkottaen, että miks vitussa sä puhut ja ajattelet noin. Mä_en_vittu_tiedä.

Musta tuntuu, että näistä muista asioista täytyy tehdä toinen postaus, koska tää alkaa oleen helvetin pitkä.

No mutta, seuraavaan kertaan,

Wili.

Musiikkia ja punaviiniä

Tuntuu välillä niin turhalta luvata itelleen mitään, muun muassa, että kuvaisin sen vlogin… Mutta, kohta tiedän mitä kuvata!

Me lähdetään miehen kanssa roadtripille, tossa vähän päälle viikon päästä (maanantaina 23. päivä). Käydään ekana Kuopiossa moikkaamassa kaveria ja sitten Oulussa sukuloimassa. Sitten siitä pohjosta kohti ja Ruotsin puolelle. Siitä “suoraan vinosti” alaspäin kohti Osloa. Oslosta Göteborgin kautta Tanskaan ja Billundiin. Käydään ehkä Legolandissa. Käydään myös Kööpenhaminassa. Siitä Tukholmaan ja laivalla Turkuun, jossa taas sukuloidaan. Ja siitä sitten Tampereelle. Ollaan varattu tähän pari viikkoa.

En malta odottaa, siitä reissusta tulee mahtava!

Tossa alkuviikosta päätin, että vihdosta viimen laitan villarastat taas päähäni. Tilasin ne villat _aikoja_ sitten, sillon ko mulla oli vielä lilat hiukset ja siitä on aikaa. Noh, tein villasta rastat ja kaverit laitto ne mun päähän. Ja nää on ihanat! ❤ Mutta kuumat. 😀

IMG_7474

Tosta ne on vielä tiivistyny, ettei oo noin pörheet. Pörheet? Oks se sana? No tollaset isot, paksut pehmeet ei oo enää. Edelleen pehmeet, muttei noin paksut.

Noh, ei tällästä kummempaa tällä kertaa.

Ens kertaan, rakkaudella,

Wili.

Mielialat

En oo jostain syystä saanut vlogia aikaiseksi tehtyä. Kauheesti on ollut suunnitelmia taas vlogata, mut jostain syystä vaan se jää. Ehkä ei vaan oo kerrottavaa, koska tosiaan aikalailla mä vaan olen. Työtön opiskelija kesällä ei oo mikään rahakkain vaihtoehto.

Juhannus oli ja meni, ja oli kivaa. Meil oli yks kaveri viikon kylässä. Käytiin Särkänniemessä kaks kertaa, kun Veturi-kortilla saa toisen päivän rannekkeen ilmaseks. Juhannuksena myös saunottiin ja grillattiin, pelattiin, katottiin Netflixiä ja juotiin. Oli ihan mukavaa.

Eilen kaveri lähti ja mies meni illaks töihin (eli 15-23 oli työaika). Mulla oli aivan järkyttävän huono päivä. En saanu itteeni sängystä ylös melkein millään. En jaksanu sanoo moikka kaverille edes… Ainut syy, miks laitoin eilen vaatteet päälle oli se, että tilasin pitsan nii en alasti kehannu mennä hakeen sitä ovelta.

Tänään oli aivan erilainen päivä. Mulla oli terapiakäynti, joten oli syy nousta, syödä ja pukee. Sit tulin kotiin, ja siivosin ja pyykkäsin. Sit kävin kaupassa hakemassa kaikennäköstä. Sitten oonkin vaan ollu, mutta että oon tyytyväinen itteeni taas kerran! Tänään olis voinu aikaseks saada tehä vlogia, mutta tukka on niiiiiiin likanen, että en kehtaa ennenko oon käyny suihkussa. 😀

Huomenna ajattelin siivota Herra Ärrän akvaarion kunnolla ja vessankin vois. Ja jos sais aikaseks maalattuakin..?

Mulla on edelleen kyynärpää kipee. Kosketusherkkä ja en pysty kunnolla kantaan esim. kauppakassia. Ja huomaa kyllä, jos ihan hirveesti kaikkee tekee niin se kipeytyy. Oli tarkotus tänään soittaa lääkärille, mutta tää päivä vaan meni niin jos sitä huomenna muistais. Täytyy muistaa varata hammaslääkäriinki aika. Täytyy varmaan tehdä lista kaikesta, ettei unohda.

Nyt ajattelin käydä siellä suihkussa ja nauttia Netflixistä.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella,

Wili

depressed_o_7038821