Kuulumisia

On taas vierähtänyt tovi siitä, kun oon viimeks kirjottanu. Aina ko oon muistanu, että pitäis nii en oo just sillä hetkellä kerenny. Nytkin kirjotan tätä bussissa matkalla kotiin.

Sain epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin 20.2 keskiviikkona, kun mulla oli aika psykiatrille. Hän haastatteli minua ja sen jälkeen tehtiin SCID-II -haastattelu myös mikä käy kaikki persoonallisuushäiriöt läpi. Epävakaa tuli selkeästi esille ja siitä asetettiin diagnoosi. Multa löyty myös vaativan persoonan selkeitä merkkejä, mutta ei niin paljoa, että siitäkin olisi diagnoosi asetettu.

Viime viikko oli lomaviikko ja oltiin taas Eliaksen kanssa Instansseilla, ja mahtavaahan siellä oli niinko aina.

Tänään alko harkka ja seuraavat kuus viikkoo meneekin siellä. Samalla tässä tulee käytyä teatteritreeneissä, terapiassa ja opparin vääntöä myös. Kokemusasiantuntijakoulutuksen lopetin oman jaksamiseni ja aikataulujen vuoks. Onneks tajusin sen ajoissa, että en kerkiä/jaksakkaa.

Tällaiset pikakuulumiset. En ole unohtanut heitä. ❤

Ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Ajatusoksennus

Teatteri Äärirajan tämän vuoden prokkiksen reenaus on lähteny hyvin käyntiin. Viime viikolla oli ensimmäinen läpimeno ja tänään läpimenon purku. Meidän näytelmän nimi on “Kaikki keinot sallittu” ja ensi-ilta on 13.4. Kyseessä on draamakomedia kevään vaaleihin liittyen, musta ehkä enemmän komediaa kuin draamaa. Jos kiinnostaa tulla kattoon, niin ottakaa Teatteri Ääriraja esim. Facebookissa seurantaan. 🙂

Muutenkin on ollu kiirettä. Avioliitto ja parisuhde, koulu, teatteri ja hevonen. Välillä käy aivoissa ajatus, että onko mulla taas liikaa menossa samaan aikaan. Torstaina myös alkaa kokemusasiantuntijakoulutus. Mua väsyttää tosi paljon ja selkäkin on ollu kipeempi nyt lähiaikoina. Huomaan, että haluaisin olla paljon yksin, joka ei oo mulle normaalia. Oon tässä lähipäivinä huomannu, että toivoisin, että ihmiset olis hiljaa eikä puhuis mulle. Oon kiukkunen, väsynyt ja haluan vetäytyä.

Tuntuu, että terapia junnaa paikallaan. Ollaan paljon puhuttu nykypäivästä ja haluaisin päästä sinne omien ajatuksieni syövereihin. Avata ne ovet ja käsitellä vastaan tulevat ahdistavat asiat.

Parin viikon päästä aika psykiatrille epävakaan persoonallisuushäiriön asioista. En malta odottaa, haluan jo sinne!

Kesätöiden hakeminen stressaa. Haluaisin taas lähtee ulkomaille töihin joihinkin muihin hommiin, kun “oman alan hommiin”. Mut nyt pitää ajatella nenäänsä pidemmälle ja saada oman alan töitä. Ehkä myös mieluiten Suomesta.

Samaan aikaan mietin paljon sitä, että mä haluan muuttaa ulkomaille. Vaikka heti valmistuttua. Haluan toteuttaa unelmani nyt heti, enkä kohta.

En päivittäny blogia kuukauteen, koska tuntu ettei mitään tapahdu, mutta oikeestaan tapahtu niin paljon, etten kerenny päivittään. Oltiin viikonloppuna Tukholmassa käymässä ja se oli kiva reissu.

Ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Pakkasta, aurinkoa, rakkautta.

Mulla on kaikki hyvin. Mikä tää juttu on?

Tunteet on menny vuoristorataa, mutta mullon kaikki hyvin. Oon onnellinen. I can’t handle this.

Oon onnellinen avioliitosta ja parisuhteesta. Oon onnellinen ystävistäni ja perheestäni. Oon onnellinen opiskelusta ja harrastuksista. Pystynkö yhtää enempää huutaan maailmalle, että “hei mullon kaikki hyvin!”?

Tää fiilis on niin outo tähän aikaan vuodesta ja joo, yks päivä laitoin Instagramin Mystoryyn paskasta olosta videoo, mut se parani heti ko oli taas ihmisii ympärillä. Tää iso hyvänolon tunne varmasti suurimmaks osaks johtuu ihastumisesta ja tykästymisestä, mut mä aijon hypätä tän olon kyytiin ja antaa sen viedä, koska hitto miksen? Ehkä mäkin välillä ansaitsen tällasta oloo?

Haluaisin vaan maata isossa sängyssä ison peiton alla niiden kahden ihmisen kanssa ketä rakastan.

Oli eilen ihana saada viesti “ikävä”, kun olin ollu koko päivän kotoota pois ja tyttöystävä on asunu meille tän joululoman (1,5 viikkoo) ja oltiin oltu tiiviisti kiinni toisissamme muuten.

Tää postaus on yhtä sekava, kun mun aivot mut olkoot.

Ens kertaan, rakkaudella

Wili.

Well that escalated quickly

8T2VUv8.gif

Joopsista joo. Asiathan edistyivät nopeasti tämän henkilön kanssa ja olen nyt myös parisuhteessa. Eli mulla on nyt aviomies (Elias) ja tyttöystävä. Tyttöystävääni kutsun vielä täällä blogissa vain tyttöystävänä.

Mullahan melkeempä aina suhteet; parisuhteet, seksisuhteet, ystävyyssuhteet, liikkuu nopeella tahdilla. Exän kanssa tunnettiin kuukausi ja alettiin seurusteleen, oltiin yhdessä vähän päälle 6 vuotta. Eliaksen kanssa tunnettiin kans joku kuukausi ja alettiin seurustelemaan, ja ollaan nyt naimissa. Tyttöystävän kanssa ollaan tunnettu elo-syyskuusta, kerroin tykkääväni siitä joulukuun alussa ja alettiin seurustelemaan 17.12. Että tota nii.

Harjoittelu on ohi ja nyt on joululoma. Ah, ihana levätä ja nukkua niin pitkään kuin haluaa. Tänään sain myös tehtyä kaikki harjoitteluasiat loppuun, kirjoitettua kirjallisen tehtävän loppuun ja oma arvioinnin.

Ainiin, also, tyttöystävä ei oo nähny Star Wars elokuvia, katottiin eilen Episodi 1, tänään ainakin katotaan Episodi 2. :3

Ei mulla oikein mitään muuta ihmeellistä “:D”. Halusin vaan tulla teille kertoon tän, oon onnellinen.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili.

Onnellisuuden tunne sekamelskan keskellä

Mietin otsikkoo ikuisuuden, btw.

Niin kun oon aikasemmin kertonut, että me ollaan mun miehen kanssa avoimessa suhteessa ja ollaan puhuttu mahdollisuudesta polyamoriseen suhteeseen. Siihen liittyen, mulla on tänään treffit. :3

En muista koska viimeks olisin ollu näin jännittäny ja onnellinen. En oo myöskää koskaan käyny oikeilla treffeilä. Totta kai me ollaa miehen kans käyty ulkona, mut ei ne oo sellaset treffit vaan mulle treffit on enemmä sellaset “no tutustutaa ja katotaa ett mitä tapahtuu” tyyliset.

Mun aivot on ollu näistä tapahtumista ihan sekasin. Oon ollu alhaalla ja ylhäällä. Ekana mietin, että “en enää koskaa kerro ihastumisesta, ahdistaa vittu saatana, ei se vastaa, se vihaa mua, miks oon näin idiootti ja satutan itteeni tahallee” hetkissä siihen, että “en muista koska viimeks oisin ollu näin onnellinen, elämä hymyilee, ei haittaa kaamos, elämä on parasta aikaa“. Haluaisin vaan koko maailmalle kuuluttaa, vaikka kyseessä on vain treffit.

Ehkä osaan diilaa joinain päivinä paremmin ajatuksieni kanssa, koska “on selkeitä viitteitä epävakaaseen persoonallisuushäiriöön” terveisin opiskeluterveydenhuollon lääkäri. Mut sit taas, en osaa diilaa yhtään. 😀

Ja tähän meemejä perään, koska meemit on parhaita.

268db2c56529be26fc477f2a1c6c1e33xtumblr_ouc5zbziVe1v3ma5go1_1280-750x661.jpg.pagespeed.ic.2XPYVL0aab

 

 

 

 

 

 

 

Ens kertaan, rakkaudella

Wili

Ihana, kamala, kaunis ja läski

“Olethan sinä kyllä aikamoinen epävakailija ystävä hyvä”

Tällaisen kommentin sain tänää.

Oon pitempään halunnu kirjottaa kehonkuvastani. Tai siis, siitä miten nään itteni. Tuntuu, että oon tosi sairas. Mulla on kilpirauhasen vajaatoiminta, yliliikkuvat nivelet, madaltumaa ja kulumaa L4-5 välilevyissä, krooninen keskivaikea masennus, posttraumaattinen stressioireyhtymä, oon ylipainonen ja mulla epäillään epävakaata persoonallisuushäiriötä. Olen myös aikoinani syömisvammaillut, ja satuttanu itteeni tahallani ja yrittäny tappaa itteni useemman kerran. Kärsin paniikkikohtauksista epäsäännöllisen säännöllisesti ja mulla on välillä todella pahaa ahdistusta. Oon kärsiny burnoutin. Yleensä ko mullon flunssa niin se kestää viikkoja, koska mulle ei nouse kuume.

Mä olen BMI:n mukaan 40 kiloa ylipainoinen. Oon 170 cm pitkä ja vaaka näyttää 110 kg. Mun pitusen pitäis painaa 69 kg, jotta on normaalipainoinen BMI:n mukaan. En tiedä näytänkö 110 kg painavalta. Tiedän, että mulla on paljon lihasta heppahommien takia ja oon käyny kehonkoostumusmittauksessa. Sitä läskiä en jostain syystä saa sulatettua pois. En väitä, että söisin aina terveellisesti, ei, en todellakaa. Mä herkuttelen viikonloppusin ja rehellisesti ehkä kerran viikossa syön roskaruokaa ja juon alkoholia. Tiedän, että noi voi olla ne syyt miksei se tipu. Kyl mä liikun. Mulle myös tuli 18 kg lääkkeistä, enkä muuttanu syömistäni, juomistani tai liikkumistani. Lääkkeet lopetettiin eikä paino tippunu. Lopetin karkin syönnin viikolla ja vähensin alkoholin käyttöö. Ei lähteny paino tippuu. Syön todella paljon kasvisruokia, kun kotona teen ruokaa se on aina vegaanista. Kylässä tai ravintolassa saatan syödä mitä tekee mieli.

Olen omasta mielestäni aivan järkyttävä valas. Oon niin ylipainonen, että pelkään, että koska sairastun 2 tyypin diabetekseen. Oon miettiny, että alan syömisvammaileen taas, koska paastoominen on ollut ainoo keino millä oon saanu painoo tiputettuu. Painon tiputtaminen on vaikeempaa, kun tupakan polton lopettaminen.

Olin eilen niin ahdistunu omasta painostani ja läskeistäni, että suihkussa puristelin läskejäni enkä kyenny ees itkeen, koska ahdisti niin lujaa. Mun päässä on hakannu koko viikonlopun yks kommentti mitä mulle sanottii perjantaina “…noin iso tyttö…”.

Vihaan itseäni. Vihaan itseäni ja ahdistaa niin lujaa, että jos voisin niin jäisin kotiin huomenna. En enää koskaa halua ottaa vaatteita pois toisen edessä. En näe itseäni viehättävänä.

 

Vaikka hävettää, niin haluan laittaa noi kuvat. Kiitos ja anteeks.

Ens kertaan, rakkaudella,

Wili

Harjoittelu nro 4

Mulla alko maanantaina neljäs työharjoittelu, viimeinen perusvaiheen harjoittelu, mielenterveys- ja päihdetyöharjoittelu. Sellasta on sitten seuraavat kuus viikkoo.

Harkkapäivä nro 2 siis takana. Oon väsynyt fyysisesti, vaikkakaan työ ei oo fyysisesti rankkaa. Jopa lepposta ja mukavaa. Eilen menin nukkumaan jo yhdeksän aikaan illalla, vaikka aamulla saa aika pitkään nukkua.

Pidän siitä työyhteisöstä ja kuntoutujista. Oon siis kuntoutumispaikassa töissä. En viitti paljastaa missä, koska paikka on aika pieni.

Tällä hetkellä ei oo muuta sanottavaa harkasta.

Perjantaina mulla on lääkäri läheteasioissa. Haluan lähetteen siis psykiatrille. Terapeutin kanssa tehtiin SCID-haastattelu ja tulokset näyttivät sitä, että mahdollisesti mulla vois olla epävakaa persoonallisuushäiriö, joten terapeutti suositteli ottaan lääkäriin yhteyden ja kysymään lähetettä psykiatrille. Joten, se asia etenee.

Musta melkein päivittäin tuntuu siltä, että epävakaa persoonallisuushäiriö olis se mun todellisuus, se mun diagnoosi, se mun sairaus. Melkein joka päivä musta tuntuu, että “tän jutun selittäis epävakaa” tai “ompa epävakaata menoa” tjsp. Terapeutti muuten suositteli, että laitan ylös niitä omia “oireita” mitä oon huomannu ja mitä Elias on huomannu. Koska kun puhuin Eliakselle tästä ja kerroin oireet, niin se sano melkee suoraan “toi on ihan ko sä”.

Viime postauksessa kerroin, että puhuin Eliaksen kanssa yhestä asiasta, mutta piti tarkistaa saanko kertoo siitä, ja hän anto luvan. Puhuttiin siis Eliaksen kanssa siitä, että jos hän näyttäisi naisellisemmalta, että jos hänellä esimerkiksi olisi rinnat, ei partaa ja käyttäisi hameita ja mekkoja. Elias on aina ollut tosi laiha eikä hän lihaksikaskaan oo. Elias myös joskus crossdressaa naista ja sillon hän näyttää todella naiselliselta. Eka kysymys mulla oli, kun alettii jutteleen oli, että “sanoksä olevas trans?” ja ei ole. Kertoi, että haluaisi näyttää naisellisemmalta ja mulla ei oo mitään ongelmaa tähän. En mä rakastunu Eliakseen siks, että hän olis jotenkin “miehekäs” tms. Rakastan häntä ihmisenä, hän on hyvä minulle ja rakastaa minua. Hän haluaa minun kanssa tulevaisuuden, oman kodin ja lapsen. Hän haluaa eläköityä kanssani ja samaan hautaan. Ja mä haluan täysin samaa. Ihan sama miltä se toinen näyttää, kunhan se ei oo terveysriski (niinkun mun ylipaino).

Oonkin kertonu (jos muistan oikein), että mä oon panseksuaali eli en ihastu/rakastu sukupuoleen vaan ihmiseen. Mulle on ihan sama mitä housuista löytyy, penis, vagina vai jotain muuta tai ei mitään, mä tykkään ihmisestä. Seksi miehen kanssa on kivaa, en oo kokenu seksiä muiden kanssa kuin vain miesten. Oon seurustellu tytön kanssa kerran, mutta oltiin teinejä. Ja siitäkin oon tainnu puhua, että mä ja Elias ollaan avoimessa suhteessa, koska me molemmat ollaan panseksuaaleja ja silloin, jos mä vaikka haluaisin olla naisen kanssa niin Elias ei sitä miehenä mulle voi tarjota. Eikä koskaan toinen voi antaa kaikkee toiselle ja hyväksytään tämä ja haetaan sitä loppuosaa muualta. Toiset hyväksyy asian niin, että se ei haittaa ettei voi kaikkee saada toiselta. Mulle henkilökohtaisesti on ihan sama, että onko ihmiset suljetuissa vai avoimissa vai polyamorisissa suhteissa. Itse oon ollut suljetussa ja avoimessa, polyamoriaankin on mahdollisuus, mutta ketää sellasta ei oo tullu vastaa, kenen kanssa haluais.

Tää oli vähä tälläne sekava postaus, johtuen ehkä väsymyksestä. Nyt lähen hilppimään teatteritreenejä kohti.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

bpd

Ahdistus

Ahdistus on ollut kovaa lähipäivinä. Ahdistus triggeröityy pienistäkin, typeristäkin jutuista. Yks päivä oli pakko poistaa Facebook-kaveri, koska hän sanoi Li Anderssonia kommunistiks, joka triggeröi ahdistuksen.

Laitoin asiasta kavereille viestiä, josta nousi keskustelu ilmastonmuutoksesta ja ahdistuin lisää. Kaveri sanoi suutuispäissään, että päteen sillä tavalla, että se kuulostaa kun puhuisin mua tyhmemmälle. Ahdistus lisääntyi. Saatiin sovittua onneksi ja ahdistus laski jonkin verran. Sen verran, että kykenin nukkumaan, mutta nykyään nukahdan todella hyvin melatoniinin avulla vaikka kaikki maailman ongelmat ois harteilla.

Ahdistus helpotti vähän tiistaina. Tehtiin terapeutin kanssa loppuun se SCID-haastattelu ja mulla saattaa olla epävakaa persoonallisuushäiriö, ei siis ole virallista diagnoosia asiasta. Pitää puhua asiasta lääkärille seuraavalla kerralla ko meen sinne. Ahdistus helpotti, koska se selittää mun pään ajattelua ja menoa. Mulla on ystävä, jolla on epävakaa ja nään hänessä itseäni paljon. Yks päivä hän tokas kylläkin, että “sokea johdattaa sokeaa”, kun annetaan toisillemme neuvoja.

Mut sit se perkeleen ahdistus nousi taas. Voiko musta tulla hyvää, tai edes ollenkaan, psykiatrista sairaanhoitajaa tällä diagnoosilla? Kykenenkö mä töihin? Kyllä tää mun ystävä myös opiskelee, mut ihan eri alaa kun mä. Mitä hittoo mä teen…

Mulla on yks toinenkin asia mielenpäällä, mutta asia liittyy paljon Eliakseen ja täytyy kysästä häneltä saako asiasta kirjottaa tänne. Asia ei oo mitenkään surullinen eikä vakava, meillä oli yks ilta hyvä keskustelu, josta nousi asia esille.

Takaisin ahdistukseen. Se ristiriitanen olo, kun synttärit sunnuntaina jee, mutta samalla ikääntyminen ahdistaa. Täytän sunnuntaina 24-vuotta, eikä tää oo mikään ikäkriisi vaan kuolemanpelkokriisiahdistusvittuperkelepaska. Mä pidän lauantaina juhlat. Ja ironisesti ne on murhamysteerisynttärit.

Tiistaina tapahtu paljon. Kävin kokemusasiantuntijahaastattelussa myös. Toivon pääseväni siihen koulutukseen. Mielen ry järjestää kokemusasiantuntijakoulutuksia kerran vuodessa, se kestää 8 kk. Alkaa helmikuun alussa ja kesällä pieni tauko. Mielen ry kouluttaa mielenterveys- ja päihdekokemusasiantuntijoita. Kokemusasiantuntija käy esimerkiks kouluissa puhumassa omista kokemuksistaan mielenterveyden parissa, sä voit olla itse kokenut mielenterveysongelmia, tai sun läheises tai ystävä.

Törmäsin tänään Facebookkia selatessani tälläseen kuvaan ja musta tähän on hyvä lopettaa tää postaus:

44653825_2109457652476750_1004743926009036800_n.jpg

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Koska ihmistä pitää auttaa?

Mikä on se hetki, kun sä autat jotakuta? Pitääkö ihmisen pyytää apua? Voiko tuntematon auttaa toista?

Nää on kysymyksiä, jotka on pyöriny mun päässä muutaman päivän. Meillä oli koulussa tällänen PBL-istunto (problem based learning) ja puhuttiin päihdevieroituksesta. Opettaja kertoi, kuinka se oli huomannut naapurinsa kesällä viettävän vähän enemmän aikaa pubissa ja eikä ollut ajellut autollakaan ynnä muuta sellaista, joka viittasi lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön. Tästä tuli keskustelua, että olisiko opettajan pitänyt sanoa/tehdä jotakin. Itse vastasin, että “totta helvetissä se on sun duuni puuttua, jos sä näät tollasta”. Muut luokkalaiset eivät olleet ihan tätä mieltä. He sanoivat, että jos tuntematon tulisi heille huomauttamaan heidän alkoholinkäytöstä, niin he sanoisivat, että “mitäs vittua se sulle kuuluu”.

Minusta tämä on surullista. Heille sanoinkin, että jos naapurini olisi huomannut, että vietän kesällä paljon aikaa terasillani juoden siideriä, niin itse näkisin sen välittämisenä, jos naapuri tulisi sanomaan, että “hei, mä oon huomannu, että sä istut siinä joka päivä koko päivän siideriä juoden, oks kaikki ok?”.

En sano, että sun täytyis mennä tuntemattomille tekemään AUDIT-testiä, mutta minusta se on sun homma sanoo toiselle ihmiselle, jos hän tekee jotain, mikä voi mahdollisesti olla vaaraksi. Tämä opettaja tunsi kyseisen naapurin jotenkuten, ei sanonut mitään asiasta. Onneksi tällä naapurilla oli kyseessä tuollainen “kesäputki”. Minusta opettaja olisi voinut sanoa naapurilleen, että on huolissaan.

En myöskään sano, että sun pitäis tuntee sun kerrostalonaapurit täysin. Itse muistan lapsuudessani, että mun iskä tiesi/tunsi meidän naapurit ihan suht hyvin jolloin näkisin, että joku heistä olis voinu puuttua iskän juomiseen tai iskä jonkun muun juomiseen. Mä en vaan nää siinä mitään vikaa, että näyttää toiselle, että on huomannut tällaisia asioita ja välittää kanssaihmisistä edes sen verran, että sanoo toiselle jotain. Voi hyvin olla, että naapuri haistattaa sulle paskat, mut voi olla, että sä laitat vähän rattaita pyöriin sen aivoissa.

Mennääs alkoholista mielenterveysongelmiin. Mitä jos mä en olis koskaa ite tajunnu pyytää apua? Olisinko osastohoidossa, opiskelisinko, olisinko tappanu itteni? Olisko joku jossain vaiheessa sanonu mulle, huomattaunu asiasta, kertonu, että on huolissaan?

Ollaanko me suomalaiset (tai kaikki ihmiset) niin välinpitämättömiä, että ei muiden asiat kuulu meille muille? Onko tää kulttuuri vaan Suomessa vai onko se koko maailman juttu? Minkä takia me ollaan tässä maailmassa näin yksin asioidemme kanssa?

Mikset sä voi sanoo toiselle, että oot huolissas ja ottaa sitten vaikka ne haukut? Mitä sä siitä menetät? Et mitään. Vähintään saat kiven pois harteiltas.

Ehkä mä laitan nyt sun ajatusrattaat pyöriin ja ens kerralla mietit, ett voisitko tehdäkki jotain.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili