Onnellisuuden tunne sekamelskan keskellä

Mietin otsikkoo ikuisuuden, btw.

Niin kun oon aikasemmin kertonut, että me ollaan mun miehen kanssa avoimessa suhteessa ja ollaan puhuttu mahdollisuudesta polyamoriseen suhteeseen. Siihen liittyen, mulla on tänään treffit. :3

En muista koska viimeks olisin ollu näin jännittäny ja onnellinen. En oo myöskää koskaan käyny oikeilla treffeilä. Totta kai me ollaa miehen kans käyty ulkona, mut ei ne oo sellaset treffit vaan mulle treffit on enemmä sellaset “no tutustutaa ja katotaa ett mitä tapahtuu” tyyliset.

Mun aivot on ollu näistä tapahtumista ihan sekasin. Oon ollu alhaalla ja ylhäällä. Ekana mietin, että “en enää koskaa kerro ihastumisesta, ahdistaa vittu saatana, ei se vastaa, se vihaa mua, miks oon näin idiootti ja satutan itteeni tahallee” hetkissä siihen, että “en muista koska viimeks oisin ollu näin onnellinen, elämä hymyilee, ei haittaa kaamos, elämä on parasta aikaa“. Haluaisin vaan koko maailmalle kuuluttaa, vaikka kyseessä on vain treffit.

Ehkä osaan diilaa joinain päivinä paremmin ajatuksieni kanssa, koska “on selkeitä viitteitä epävakaaseen persoonallisuushäiriöön” terveisin opiskeluterveydenhuollon lääkäri. Mut sit taas, en osaa diilaa yhtään. 😀

Ja tähän meemejä perään, koska meemit on parhaita.

268db2c56529be26fc477f2a1c6c1e33xtumblr_ouc5zbziVe1v3ma5go1_1280-750x661.jpg.pagespeed.ic.2XPYVL0aab

 

 

 

 

 

 

 

Ens kertaan, rakkaudella

Wili

Ihana, kamala, kaunis ja läski

“Olethan sinä kyllä aikamoinen epävakailija ystävä hyvä”

Tällaisen kommentin sain tänää.

Oon pitempään halunnu kirjottaa kehonkuvastani. Tai siis, siitä miten nään itteni. Tuntuu, että oon tosi sairas. Mulla on kilpirauhasen vajaatoiminta, yliliikkuvat nivelet, madaltumaa ja kulumaa L4-5 välilevyissä, krooninen keskivaikea masennus, posttraumaattinen stressioireyhtymä, oon ylipainonen ja mulla epäillään epävakaata persoonallisuushäiriötä. Olen myös aikoinani syömisvammaillut, ja satuttanu itteeni tahallani ja yrittäny tappaa itteni useemman kerran. Kärsin paniikkikohtauksista epäsäännöllisen säännöllisesti ja mulla on välillä todella pahaa ahdistusta. Oon kärsiny burnoutin. Yleensä ko mullon flunssa niin se kestää viikkoja, koska mulle ei nouse kuume.

Mä olen BMI:n mukaan 40 kiloa ylipainoinen. Oon 170 cm pitkä ja vaaka näyttää 110 kg. Mun pitusen pitäis painaa 69 kg, jotta on normaalipainoinen BMI:n mukaan. En tiedä näytänkö 110 kg painavalta. Tiedän, että mulla on paljon lihasta heppahommien takia ja oon käyny kehonkoostumusmittauksessa. Sitä läskiä en jostain syystä saa sulatettua pois. En väitä, että söisin aina terveellisesti, ei, en todellakaa. Mä herkuttelen viikonloppusin ja rehellisesti ehkä kerran viikossa syön roskaruokaa ja juon alkoholia. Tiedän, että noi voi olla ne syyt miksei se tipu. Kyl mä liikun. Mulle myös tuli 18 kg lääkkeistä, enkä muuttanu syömistäni, juomistani tai liikkumistani. Lääkkeet lopetettiin eikä paino tippunu. Lopetin karkin syönnin viikolla ja vähensin alkoholin käyttöö. Ei lähteny paino tippuu. Syön todella paljon kasvisruokia, kun kotona teen ruokaa se on aina vegaanista. Kylässä tai ravintolassa saatan syödä mitä tekee mieli.

Olen omasta mielestäni aivan järkyttävä valas. Oon niin ylipainonen, että pelkään, että koska sairastun 2 tyypin diabetekseen. Oon miettiny, että alan syömisvammaileen taas, koska paastoominen on ollut ainoo keino millä oon saanu painoo tiputettuu. Painon tiputtaminen on vaikeempaa, kun tupakan polton lopettaminen.

Olin eilen niin ahdistunu omasta painostani ja läskeistäni, että suihkussa puristelin läskejäni enkä kyenny ees itkeen, koska ahdisti niin lujaa. Mun päässä on hakannu koko viikonlopun yks kommentti mitä mulle sanottii perjantaina “…noin iso tyttö…”.

Vihaan itseäni. Vihaan itseäni ja ahdistaa niin lujaa, että jos voisin niin jäisin kotiin huomenna. En enää koskaa halua ottaa vaatteita pois toisen edessä. En näe itseäni viehättävänä.

 

Vaikka hävettää, niin haluan laittaa noi kuvat. Kiitos ja anteeks.

Ens kertaan, rakkaudella,

Wili

Harjoittelu nro 4

Mulla alko maanantaina neljäs työharjoittelu, viimeinen perusvaiheen harjoittelu, mielenterveys- ja päihdetyöharjoittelu. Sellasta on sitten seuraavat kuus viikkoo.

Harkkapäivä nro 2 siis takana. Oon väsynyt fyysisesti, vaikkakaan työ ei oo fyysisesti rankkaa. Jopa lepposta ja mukavaa. Eilen menin nukkumaan jo yhdeksän aikaan illalla, vaikka aamulla saa aika pitkään nukkua.

Pidän siitä työyhteisöstä ja kuntoutujista. Oon siis kuntoutumispaikassa töissä. En viitti paljastaa missä, koska paikka on aika pieni.

Tällä hetkellä ei oo muuta sanottavaa harkasta.

Perjantaina mulla on lääkäri läheteasioissa. Haluan lähetteen siis psykiatrille. Terapeutin kanssa tehtiin SCID-haastattelu ja tulokset näyttivät sitä, että mahdollisesti mulla vois olla epävakaa persoonallisuushäiriö, joten terapeutti suositteli ottaan lääkäriin yhteyden ja kysymään lähetettä psykiatrille. Joten, se asia etenee.

Musta melkein päivittäin tuntuu siltä, että epävakaa persoonallisuushäiriö olis se mun todellisuus, se mun diagnoosi, se mun sairaus. Melkein joka päivä musta tuntuu, että “tän jutun selittäis epävakaa” tai “ompa epävakaata menoa” tjsp. Terapeutti muuten suositteli, että laitan ylös niitä omia “oireita” mitä oon huomannu ja mitä Elias on huomannu. Koska kun puhuin Eliakselle tästä ja kerroin oireet, niin se sano melkee suoraan “toi on ihan ko sä”.

Viime postauksessa kerroin, että puhuin Eliaksen kanssa yhestä asiasta, mutta piti tarkistaa saanko kertoo siitä, ja hän anto luvan. Puhuttiin siis Eliaksen kanssa siitä, että jos hän näyttäisi naisellisemmalta, että jos hänellä esimerkiksi olisi rinnat, ei partaa ja käyttäisi hameita ja mekkoja. Elias on aina ollut tosi laiha eikä hän lihaksikaskaan oo. Elias myös joskus crossdressaa naista ja sillon hän näyttää todella naiselliselta. Eka kysymys mulla oli, kun alettii jutteleen oli, että “sanoksä olevas trans?” ja ei ole. Kertoi, että haluaisi näyttää naisellisemmalta ja mulla ei oo mitään ongelmaa tähän. En mä rakastunu Eliakseen siks, että hän olis jotenkin “miehekäs” tms. Rakastan häntä ihmisenä, hän on hyvä minulle ja rakastaa minua. Hän haluaa minun kanssa tulevaisuuden, oman kodin ja lapsen. Hän haluaa eläköityä kanssani ja samaan hautaan. Ja mä haluan täysin samaa. Ihan sama miltä se toinen näyttää, kunhan se ei oo terveysriski (niinkun mun ylipaino).

Oonkin kertonu (jos muistan oikein), että mä oon panseksuaali eli en ihastu/rakastu sukupuoleen vaan ihmiseen. Mulle on ihan sama mitä housuista löytyy, penis, vagina vai jotain muuta tai ei mitään, mä tykkään ihmisestä. Seksi miehen kanssa on kivaa, en oo kokenu seksiä muiden kanssa kuin vain miesten. Oon seurustellu tytön kanssa kerran, mutta oltiin teinejä. Ja siitäkin oon tainnu puhua, että mä ja Elias ollaan avoimessa suhteessa, koska me molemmat ollaan panseksuaaleja ja silloin, jos mä vaikka haluaisin olla naisen kanssa niin Elias ei sitä miehenä mulle voi tarjota. Eikä koskaan toinen voi antaa kaikkee toiselle ja hyväksytään tämä ja haetaan sitä loppuosaa muualta. Toiset hyväksyy asian niin, että se ei haittaa ettei voi kaikkee saada toiselta. Mulle henkilökohtaisesti on ihan sama, että onko ihmiset suljetuissa vai avoimissa vai polyamorisissa suhteissa. Itse oon ollut suljetussa ja avoimessa, polyamoriaankin on mahdollisuus, mutta ketää sellasta ei oo tullu vastaa, kenen kanssa haluais.

Tää oli vähä tälläne sekava postaus, johtuen ehkä väsymyksestä. Nyt lähen hilppimään teatteritreenejä kohti.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

bpd

Ahdistus

Ahdistus on ollut kovaa lähipäivinä. Ahdistus triggeröityy pienistäkin, typeristäkin jutuista. Yks päivä oli pakko poistaa Facebook-kaveri, koska hän sanoi Li Anderssonia kommunistiks, joka triggeröi ahdistuksen.

Laitoin asiasta kavereille viestiä, josta nousi keskustelu ilmastonmuutoksesta ja ahdistuin lisää. Kaveri sanoi suutuispäissään, että päteen sillä tavalla, että se kuulostaa kun puhuisin mua tyhmemmälle. Ahdistus lisääntyi. Saatiin sovittua onneksi ja ahdistus laski jonkin verran. Sen verran, että kykenin nukkumaan, mutta nykyään nukahdan todella hyvin melatoniinin avulla vaikka kaikki maailman ongelmat ois harteilla.

Ahdistus helpotti vähän tiistaina. Tehtiin terapeutin kanssa loppuun se SCID-haastattelu ja mulla saattaa olla epävakaa persoonallisuushäiriö, ei siis ole virallista diagnoosia asiasta. Pitää puhua asiasta lääkärille seuraavalla kerralla ko meen sinne. Ahdistus helpotti, koska se selittää mun pään ajattelua ja menoa. Mulla on ystävä, jolla on epävakaa ja nään hänessä itseäni paljon. Yks päivä hän tokas kylläkin, että “sokea johdattaa sokeaa”, kun annetaan toisillemme neuvoja.

Mut sit se perkeleen ahdistus nousi taas. Voiko musta tulla hyvää, tai edes ollenkaan, psykiatrista sairaanhoitajaa tällä diagnoosilla? Kykenenkö mä töihin? Kyllä tää mun ystävä myös opiskelee, mut ihan eri alaa kun mä. Mitä hittoo mä teen…

Mulla on yks toinenkin asia mielenpäällä, mutta asia liittyy paljon Eliakseen ja täytyy kysästä häneltä saako asiasta kirjottaa tänne. Asia ei oo mitenkään surullinen eikä vakava, meillä oli yks ilta hyvä keskustelu, josta nousi asia esille.

Takaisin ahdistukseen. Se ristiriitanen olo, kun synttärit sunnuntaina jee, mutta samalla ikääntyminen ahdistaa. Täytän sunnuntaina 24-vuotta, eikä tää oo mikään ikäkriisi vaan kuolemanpelkokriisiahdistusvittuperkelepaska. Mä pidän lauantaina juhlat. Ja ironisesti ne on murhamysteerisynttärit.

Tiistaina tapahtu paljon. Kävin kokemusasiantuntijahaastattelussa myös. Toivon pääseväni siihen koulutukseen. Mielen ry järjestää kokemusasiantuntijakoulutuksia kerran vuodessa, se kestää 8 kk. Alkaa helmikuun alussa ja kesällä pieni tauko. Mielen ry kouluttaa mielenterveys- ja päihdekokemusasiantuntijoita. Kokemusasiantuntija käy esimerkiks kouluissa puhumassa omista kokemuksistaan mielenterveyden parissa, sä voit olla itse kokenut mielenterveysongelmia, tai sun läheises tai ystävä.

Törmäsin tänään Facebookkia selatessani tälläseen kuvaan ja musta tähän on hyvä lopettaa tää postaus:

44653825_2109457652476750_1004743926009036800_n.jpg

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Koska ihmistä pitää auttaa?

Mikä on se hetki, kun sä autat jotakuta? Pitääkö ihmisen pyytää apua? Voiko tuntematon auttaa toista?

Nää on kysymyksiä, jotka on pyöriny mun päässä muutaman päivän. Meillä oli koulussa tällänen PBL-istunto (problem based learning) ja puhuttiin päihdevieroituksesta. Opettaja kertoi, kuinka se oli huomannut naapurinsa kesällä viettävän vähän enemmän aikaa pubissa ja eikä ollut ajellut autollakaan ynnä muuta sellaista, joka viittasi lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön. Tästä tuli keskustelua, että olisiko opettajan pitänyt sanoa/tehdä jotakin. Itse vastasin, että “totta helvetissä se on sun duuni puuttua, jos sä näät tollasta”. Muut luokkalaiset eivät olleet ihan tätä mieltä. He sanoivat, että jos tuntematon tulisi heille huomauttamaan heidän alkoholinkäytöstä, niin he sanoisivat, että “mitäs vittua se sulle kuuluu”.

Minusta tämä on surullista. Heille sanoinkin, että jos naapurini olisi huomannut, että vietän kesällä paljon aikaa terasillani juoden siideriä, niin itse näkisin sen välittämisenä, jos naapuri tulisi sanomaan, että “hei, mä oon huomannu, että sä istut siinä joka päivä koko päivän siideriä juoden, oks kaikki ok?”.

En sano, että sun täytyis mennä tuntemattomille tekemään AUDIT-testiä, mutta minusta se on sun homma sanoo toiselle ihmiselle, jos hän tekee jotain, mikä voi mahdollisesti olla vaaraksi. Tämä opettaja tunsi kyseisen naapurin jotenkuten, ei sanonut mitään asiasta. Onneksi tällä naapurilla oli kyseessä tuollainen “kesäputki”. Minusta opettaja olisi voinut sanoa naapurilleen, että on huolissaan.

En myöskään sano, että sun pitäis tuntee sun kerrostalonaapurit täysin. Itse muistan lapsuudessani, että mun iskä tiesi/tunsi meidän naapurit ihan suht hyvin jolloin näkisin, että joku heistä olis voinu puuttua iskän juomiseen tai iskä jonkun muun juomiseen. Mä en vaan nää siinä mitään vikaa, että näyttää toiselle, että on huomannut tällaisia asioita ja välittää kanssaihmisistä edes sen verran, että sanoo toiselle jotain. Voi hyvin olla, että naapuri haistattaa sulle paskat, mut voi olla, että sä laitat vähän rattaita pyöriin sen aivoissa.

Mennääs alkoholista mielenterveysongelmiin. Mitä jos mä en olis koskaa ite tajunnu pyytää apua? Olisinko osastohoidossa, opiskelisinko, olisinko tappanu itteni? Olisko joku jossain vaiheessa sanonu mulle, huomattaunu asiasta, kertonu, että on huolissaan?

Ollaanko me suomalaiset (tai kaikki ihmiset) niin välinpitämättömiä, että ei muiden asiat kuulu meille muille? Onko tää kulttuuri vaan Suomessa vai onko se koko maailman juttu? Minkä takia me ollaan tässä maailmassa näin yksin asioidemme kanssa?

Mikset sä voi sanoo toiselle, että oot huolissas ja ottaa sitten vaikka ne haukut? Mitä sä siitä menetät? Et mitään. Vähintään saat kiven pois harteiltas.

Ehkä mä laitan nyt sun ajatusrattaat pyöriin ja ens kerralla mietit, ett voisitko tehdäkki jotain.

Seuraavaan kertaan, rakkaudella

Wili

Vuosipäivä

Tänään tulee kaks vuotta ystävän kuolemasta.

Tänään on yhden kaverin synttäripäivä.

Tänään koulussa puhutaan itsetuhoisen potilaan ensiavusta.

Tänään on terapia.

Tänään on Teatteri Äärirajan Todella Avoimet Ovet.

Tänään pyöräilin kouluun.

Musta ei oikein tunnu miltään. Yskittää, koska kävi kylmä viima, kun pyöräilin. Nyt on vähä kylmä kans, kun tuli hiki. Mä istun tunnilla nyt. Pitäiskö mun tuntee jotain? Kaikkina muina päivinä on ystävää ikävä ja kuolema ahdistaa, tänään ei. Miksei ne tunteet oo tänään? Kiellänkö iteltäni ne? Enkö oikeesti haluukkaa niitä ajatella?

Mä oon pohtinu, että onko mulla joku persoonallisuushäiriö. Jokainen meistä varmasti näkee itsessään niitä merkkejä, mitä persoonallisuushäiriössä vois olla. Niitä on monta erilaista. Mun ystävällä oli epävakaa persoonallisuushäiriö. Niitä on myös epäluuloinen, eristäytyvä, epäsosiaalinen, huomionhakuinen, vaativa, estynyt, riippuvainen ja muu persoonallisuushäiriö. Sit taas kummiski aattelen, ett oon vaan luulotautinen. Ehkä vaan haluan nähdä itessäni niitä oireita.

 

 

Syksy on saapunut

Pian taitaakin tulla vuosi siitä, kun alotin tän blogin kirjottamisen. Jeij, oon jaksanut tehä tätä jopa niin kauan :3

Mutta, mulle kuuluu oikeestaan iha hyvää. Siihen nähden siis, että oon koht viikon ollu flunssassa. Viime viikon keskiviikkona alko mulla, mies tuli kipeeks viime viikon tiistaina.

Koulu on alkanu ja lähteny hyvin käyntiin. Menin kaks kurssia uudestaan ja niistä molemmista oli koe viime viikolla. Parin viikon päästä sitten taas kaks koetta. Myöskin tänä syksynä musta tuli Teatteri Äärirajan tuottaja ja somevastaava, ja niissä hommissakin on riittänyt tekemistä.

Neilikalle on saatu kärryt selkään, sen kanssa on jo ajeltu useempi viikko ja mäkin opettelen ajaan. Oon nyt pari kertaa ollu kuskina, onneks kaveri opettaa. Mua jännittää välillä ihan hirveesti, koska kärryillä ajaminen on ihan erilaista, kun ratsastus. Jos oot hevosen selässä ja hevonen säikähtää jotain, lähtee peruttaa/kääntyy ympäri tjsp, niin voit kunnolla antaa pohkeita ja melkeempä pakottaa eteenpäin, ett “nyt mennää!”. Mut kärryjen kanssa tuntuu jotenkin… voimattomalta? Neilikka pelästy vesiletkua (kyllä :D) ja lähti peruuttaan, ja sit käänty takasin kotiin. Mä en tällön ajanu vaan kaveri, niin ei meinannu kaveri saada aluks Neilikkaa pysähtyy tai jatkaan eteenpäin. Kaveri sai Neilikan pysähtyyn ja mä hyppäsin kärryn kyydistä pois. Menin Neilikan pään viereen kävelee ja näytin sille, että tää vesiletku ei oo mikään paha käärme, että ihan hyvin voit mennä tästä. Ja sit se menikin. Pitää vaan muistaa, että se on 2-vuotias, nuori kokematon tamma, joka myös testailee. Pitää pysyä tiukkana!

41073965_10214557016613008_7084711106379251712_n

Voi olla, että mulla menee jotenkin “hypomaanisen hyvin”, koska mulla on tällä hetkellä kaks masennuslääkettä päällekkäin. Mulla oli tossa kuukausi sitten lääkäri ja kysäsin, että voitaisko Voxra vaihtaa siihen Seroniliin, kun on niin paljon halvempi ja sopi mulle hyvin. Niinhän me tehtii, eli kuukauden söin 300 mg Voxraa ja 20 mg Seronilii. Tänään oli kontrollilääkäri ja kaikki on hyvin, niin Voxra laskettiin 150 mg ja Seronil edelleen 20 mg. Kuukauden päästä taas kontrolliaika.

Myöskin kuukausi sitten mulla oli ainakin sata lääkeasiaa esim. voisko Pregabalinin lopettaa, koska oon lihonu sen lääkkeen takia, ja mulla tulee 3 vuotta ehkäsykapselin laitosta tammikuussa, niin se pitäis ottaa pois ja vaihtaa pillereihin. En ota uutta ehkäsykapselia, koska 3 vuoden sisään voi tulla raskauskyseeseen, jollon vaan pillerit on helppo lopettaa.

Pregabalin lopetettiin ja aluks mun selkä oli älyttömän kipee, mut se tasaantu siitä. Nyt on oikeestaa menty takasin siihen, mitä se oli ennen kun aloin Pregabalinii syömään. Sanoinkin lääkärille, että kyllä se kipu häiritsee elämää ja olis kauheen kiva, jos sille jotain vois tehdä. Lääkäri mietti toista masennuslääkettä, joka kans auttaa selkäkipuihin, niinkun Venlafaksiini. Venlafaksiinista mulle vaan tuli sitä anorgasmiaa ja seksihalut väheni mitättömiin. Ja siitäkin lääkkeestä taisin lihota, tai sit Venlafaksiinin ja Pregabalinin yhteisvaikutuksesta. Mut lihominen loppu, kun lopetin Venlafaksiinin, niin siks ainakin luulen, että sekin lihotti. Nyt en myöskään osaa sanoo, että onko multa kilo lähtenyt sen takia, että Pregabalin lopetettiin vai onko se jotain muuta… Aika näyttää, eiks je?

Olishan se hirveen kiva, jos laihtuis sen 18 kiloo, mitä lääkkeistä on tullu. Oon siis 100% varma, että noi kilot on tullu lääkkeistä, koska: mulle tuli kuukaudessa 8 kg lisää, kun söin kuukauden Mirtazapiinia, mulle tuli puolessa vuodessa 10 kg lisää, kun söin Venlafaksiinii ja Pregabalinii, ja painon nousu loppu, kun Venlafaksin lopetettiin, mut paino ei lähteny tippuun. Nyt on lähteny ees se kilo, kun Pregabalin on lopetettu. Mä en ole muuttanu mun liikunta- tai ruokailutottumuksia, tuskin yhtään, useempaan vuoteen. Viimesin radikaalein muutos oli 2016 kesäkuussa, kun ryhdyin kasvissyöjäks. Mutta aika näyttää..?

Mulla on tosiaan hirveesti ollu nyt energiaa. Viime viikolla huomasin, että kävin todella ylikierroksilla, puhuin vielä enemmän mitä normaalisti ja nopeempaa, ja en pysyny paikallani. Mutta flunssan alettua niin oon ollu vähän rauhallisempi. Kauhee motivaatio vaan olis lähtee lenkkeileen ja pyöräillen kouluun, ja haluis muutenkin vaan tehdä kaikkee, mutta mä koitan pitää itteni mahdollisimman paljon kotona, että paranen.

Paljon oon ajatellu tota paino asiaa viime aikoina. Kauheen kivahan se ois jos vaan vois huomenna herätä normaalipainosena ilman mitää rehkimistä, mut ei se maailma valitettavasti sillee toimi… On tähän kuukauteen mahtunu synkkiäkin ajatuksia, yhessä vaiheessa pyöri taas syömisvammailuajatukset päässä. Sori, jos joku ei pidä termistä “syömisvammailu”, mut mulle ei oo koskaan diagnosoitu mitään syömishäiriöö, niin en halua sanoo, että mulla on syömishäiriökäyttäytymistä. Vaikka onhan mulla selkeesti ihan vinksahtaneita ajatuksia ruuan suhteen.

l-29422-when-i-say-i-want-to-lose-weight-and-someone-says-lets-go-to-the-gym-thats-a-bit-extreme

Oon ajatellu, että kuvaisin sellasen vlogin, että täs mun normi viikko. Mut voisin koittaa kuvata sen sellasena jaksona, joka oikeesti kertois mun jaksamisesta, eikä niin, että kahen lääkkeen voimalla oon ihan Duracell-pupu.

Ens kertaan, rakkaudella

Wili

Roadtrip

Me lähetään miehen kanssa roadtripille maanantaina ja suunnitelmana on, että reissussa ollaan kaks viikkoo.

Tästä ekaks mennään Kuopioon tapaan kaveria ja sitten Ouluun sukuloimaan. Sen jälkeen mennään vähän matkaa pohjosee ja Ruotsin puolelle. Siitäpä vinosti alas (en osaa ilmansuuntia) kohti Osloa. Tarkotuksena on pysähtyä kaks kertas Ruotsissa ennen Osloa. Norjan jälkeen Göteborgin kautta Tanskaan ja Billundii. Siellä käydään Legolandissa ainakin. Legolandin jälkeen mennään Kööpenhaminaan ja siitä Tukholmaan. Tukholmassa ollaan pari päivää ja sitten laivalla yli takas Suomeen eli Turkuun. Turussa taas vähän sukuloidaan, jonka jälkeen kotiin Tampereelle.

Lainasin kaverilta selfietikun ja suunnitelmana on tehdä vlogi matkasta. Otan läppärin mukaan reissuun niin jos videomatskua alkaa oleen paljonkin, niin voi tehdä kaks videoo ja toisen julkasta jo reissun päällä (jos oon niin tuottelias).

En malta oottaa! Huomenna meen Tammerfesteille, koska sain kaverilta lipun ja lauantaina meen hoitaan koiraa. Sunnuntaina sitten pakkailen reissua varten.